»Lot… Mikä sinun on?»
»Minunko?… Ei mikään…»
»Oi, poikani, poikani, mikä sinun on?»
Lot vapisi kuin kuumeessa. Hän oli aivan kalpea. Hän koetti hillitä itseään, olla miehekäs, rohkea ja peloton. Synkkä kauhu valtasi hänet. Kaikki musteni hänen silmissään.
»Rakkaani, rakkaani… mitä on tapahtunut?»
Äiti oli kietonut käsivartensa Lot'n ympärille ja veti hänet sohvalle.
»Oi, äiti!… Tulla vanhaksi! Tulla vanhaksi!»
»Sh, kultaseni, ole hiljaa!»
Hän siveli Lot'n päätä sen nojautuessa hänen olkaansa vasten. Hän tunsi poikansa tällaisena: se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa; se palasi ajoittaisin, ja hän saattoi silloin nojautua täten äitiinsä tuskitellen sitä ajatustakin, että hänen täytyi tulla vanhaksi, vanhaksi… Niin, se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa: Ottilie tunsi sen liiankin hyvin; ja hän rauhoittui aivan samoin kuin hän olisi rauhoittunut, jos Lot'lla olisi ollut kuumetta. Hän puhui hänelle lellitellen, hän silitteli hänen tukkaansa varovasti, jotta se ei joutuisi epäjärjestykseen. Hän suuteli häntä yhä uudestaan. Hän tunsi tyytyväisyyden hehkua hyväillessään poikaansa; hänen äidillinen asentonsa oli omansa rauhoittamaan häntä.
»Sh, kultaseni, ole hiljaa!»