Lot oli hetken aikaa ääneti.
»Luuletko todellakin, että vanheneminen… on niin hirveää… ehkäpä kylläkin… myöhemmin?» kysyi Ottilie tahtomattaan alakuloisesti.
»Luulen kyllä…»
»Ei se minustakaan ole hauskaa. Mutta sinä… sinä olet vielä niin nuori!»
Lot alkoi jo rauhoittua ja häpesi itseään. Hän oli lapsi samoinkuin hänen äitinsäkin, sairas, heikko, hysteerinen lapsi aika ajoittain. Hänen hysteriaansa oli tuo vanhuuden pelko. Ja hän etsi lohtua äidiltään, joka ei ollut mikään äiti!… Ei, hän rauhoittui ja häpesi itseään: »Niin, niin… minä olen vielä nuori!» hän yritti sanoa välinpitämättömästi.
»Ja sinä olet menossa naimisiin: elämäsi on vasta alullaan…»
»Siksikö että menen naimisiin?»
»Niin, koska menet naimisiin. Jos sinä vain olet onnellinen, rakkaani, etkä… etkä niinkuin äitisi…»
Lot hätkähti, mutta hymyili. Hän oli jo aivan tasapainossaan ja samalla hän sai taas valtaansa äidin, jonka luota hän hetken aikaa oli etsinyt lohdutusta ja joka aina oli lellitellyt häntä. Hän vuorossaan hyväili nyt äitiä ja suuteli häntä lämpimästi.
»Voi meitä raukkoja!» sanoi Lot. »Me toimimme ja ajattelemme joskus niin omituisesti! Me olemme hyvin sairaat ja hyvin vanhat… vieläpä silloinkin kun olemme nuoret… Äiti, tahdon jutella kanssasi kerran oikein vakavasti… vakavasti, käsitätkö. Ei nyt, toisen kerran: minun täytyy nyt jatkaa työtäni. Jätä minut nyt yksin ja ole rauhallinen… ja kiltti. Todellakin, minua ei vaivaa enää mikään… Äläkä sinä käyttäydy kuin pieni raivotar!»