Ottilie nauroi ilkeämielisellä riemulla:
»Minä lähetin kaikesta huolimatta nuo viisikymmentä puntaa!» hän sanoi huoneen kynnykseltä.
Ja oli kadonnut.
Lot pudisti päätään:
»Olen pahoillani hänen tähtensä!» hän tuumi selvitellen itselleen tunnettaan. »Ja… omasta puolestanikin! Vieläpä enemmän itseni tähden. Voi meitä raukkoja! Kaikki me olisimme asetettavat holhouksen alaisiksi… mutta kenen? Parasta on tehdä työtä ja tehdä aina kiihkeästi työtä…»
YHDEKSÄS LUKU.
Vanha Takma astui juuri sillan yli kasarmien: luona, jäykkänä ja suorana kaulaan saakka napitetussa päällystakissaan, varoen jokaista askeltaan ja nojautuen norsunluupäiseen keppiinsä, kun Ottilie Steyn de Weert, tullen toiselta puolelta, huomasi… hänet ja astui hänen luokseen:
»Hyvää päivää, herra Takma!»
»Kas, Ottilie, mitä kuuluu?… Oletko sinäkin menossa äidin luo?»
»Olen…»