»Satoi tänä aamuna ja pelkäsin, etten voisi mennä. Adèle oli pahoillaan, kun sittenkin läksin, mutta nyt on kaunis ilma, oikein kaunis…»
»Luulenpa että rupeaa sittenkin pian satamaan; eikä teillä ole sateensuojaa, herra Takma.»
»Minä inhoon sateensuojaa, lapseni: en käytä sellaista koskaan… Miltä se nyt tuntuisi, jos pitäisi kävellä katos päänsä päällä!»
Ottilie hymyili: hän tiesi, ettei vanhus voinut nojautua keppiinsä, jos hänellä oli sateenvarjo suojanaan. Mutta hän sanoi:
»No niin, jos alkaa sataa, niin saanko saattaa teidät kotiin?…
Nimittäin, jollette halua ajaa?»
»Ei, lapseni, ajopelit ovat vieläkin pahemmat kuin sateensuoja.»
Ottilie tiesi, ettei vanhus voinut sietää rattaiden tärinää.
»Ainoat ajopelit, joissa minä vielä ajan, ovat kai mustat vaunut. No niin, lapseni, jos sataa, niin saatat minut kotiin… ja nostat pienen katoksesi pääni yläpuolelle. Anna käsivartesi: pitelen sitä ilolla.»
Ottilie tarjosi käsivartensa; ja nyt kun Takma nojasi Ottilieen, hänen jäykät askeleensa muuttuivat epäsäännöllisiksi ja hän hoiperteli eteenpäin kuin hyvin vanha, vanha ukko…
»Miten hiljainen sinä olet, lapsi!»