»Ne ovat nyt heidän päähänpistojaan,» sanoi vanha mies välinpitämättömästi.
»Herra Takma…» sanoi Ottilie epäröiden.
»Niin, lapseni?»
»Tahtoisin kysyä teiltä jotain, vaan en uskalla…»
»Mitä sinä pelkäät, lapsi? Tarvitsetko jotakin?»
»En, en suorastaan, mutta…»
»Mutta mitä, lapsi?… Rahaako?»
Ottilie huokasi raskaasti.
»Minusta on niin kauheaa pyytää teiltä!… Olen hirveä… Mutta älkää sanoko koskaan Lot'lle, että pyydän joskus teiltä… Mutta, nähkääs, tahdon puhua teille suoraan, lähetin hiukan rahaa Hughille; ja nyt… ja nyt minä olen itse ilman… Jollette aina olisi ollut niin sanomattoman ystävällinen minulle, niin en koskaan uskaltaisi pyytää teiltä. Mutta te olette aina hemmotellut minua, niinkuin tiedätte… Niin, kyllä te sen tiedätte: minulla on aina ollut lämmin soppi teidän sydämessänne… Ja jollei teistä ole hirveää, että pyydän teiltä ja jos te voisitte… antaa minulle…»
»Paljonko tarvitset, lapseni?»