Hän alkoi mutista; ja Ottilie näki hänen vaipuvan uneen istualtaan, kädet nojautuneina norsunluupäistä keppiä vasten.
Ottilie pelästyi ja hiipien varovaisesti ovelle, hän avasi sen ja huusi:
»Anna… Anna…»
»Mitä, rouva?»
»Tulkaa tänne… Katsokaahan… Herra Takma on nukahtanut… Parasta, että olemme hänen luonaan, kunnes hän herää, eikö totta?»
»Voi raukkaa!» sanoi palvelijatar säälivästi.
»Ei suinkaan hän ole…?» kysyi Ottilie pelästyneen lapsen äänellä.
Mutta Anna pudisti vakuuttavasti päätään. Vanha mies nukkui edelleen jäykkänä ja suorana tuolissaan, kädet nojautuneina keppiin.
Molemmat naiset istuivat ja odottivat.