»Niin, meillä vanhoilla ihmisillä on omat romaanimme…»
»Niin… Rauhallinen elämä on parasta…»
»Sinulla ei siis ole syytä syyttää itseäsi mistään…»
Harold Dercksz huomaa laihojen, läpikuultavien sormien vapisevan. Onko äidillä syytä syyttää itseään muusta kuin uskottomuudesta sitä miestä kohtaan, joka oli hänen aviopuolisonsa? Hän ei ole koskaan itse sitä nähnyt; ja kuitenkin Se aina ja alituisesti laahaa aavemaisia huntujaan kahisevien lehtien yli…
»Eikö hän lukenut tuosta murhasta?»
»Mistä murhasta?»
»Englannissa, naisesta, joka…»
»Ei, ei, hän ei koskaan lue minulle sellaisia asioita…» Äidin sanat kuuluivat miltei rukoukselta… Miten vanha hän on, miten vanha!… Hampaaton suu vapisee ja mutisee, sormet vavahtelevat kiihkeästi. Harold Dercksz tuntee syvää sääliä, hän, poika, joka tietää ja epäilee sitä, mitä hänen ei pitäisi tietää, siksi että hän tuntee äitinsä sielun, hänen tylsistyneen ja tunteettoman sielunsa, joka odottaa ruumiin kuolemaa, mutta joka kerran oli intohimoinen, kiihkeä, rakkautta uhkuva, kreolilais-sielu, joka saattoi hetkeksi unohtaa koko maailman ja itse elämän yhden ainoan hekuman… ja ehkä myös vihan hetken vuoksi! Harold Dercksz tietää, että äiti vihasi hänen isäänsä aluksi ihailtuaan häntä; että hän vihasi häntä siksi, että hänen intohimonsa häntä kohtaan oli palanut tuhaksi… Kaikki tuo oli selvinnyt hänelle vähitellen, vuosi vuodelta, kun hän ei enää ollut lapsi, vaan oli varttunut mieheksi ja ymmärsi ja muisteli entisiä aikoja ja yhdisti yhteen sen, minkä hän oli käsittänyt… Hän epäilee siksi, että hän tuntee äitinsä sielun. Mutta miten tylsistynyt tuo sielu nyt on; ja miten vanha hän on, miten vanha! Säälintunne pehmittää Harold Dercksz'in omaa sielua, vanha, vanha on sekin ja surullinen kaiken sen johdosta, mikä maailmassa on tapahtunut… surullinen äitinsä vuoksi… itsensä vuoksi, sillä hänkin on nyt vanha… Miten vanha äiti onkaan, miten vanha!… Sh, oi, sh: antaa hänen tulla vielä hiukkasta vanhemmaksi; sitten kaikki on ohitse ja Se on kadonnut! Aavemaisen hunnun viimeinen laskos on silloin kadonnut; viimeinen lehti tällä loppumattomalla, loppumattomalla tiellä on viimeisen kerran kahissut; ja vaikka huhu liitelikin kerran hämäränä ja valittaen puiden varjossa, niin ei se koskaan tullut äänekkääksi eikä syyttäväksi, eikä noiden puiden siimeksestä koskaan kukaan astunut esille eikä kädellään uhaten pysäyttänyt Sitä, joka synkkänä ja aavemaisena laahautui eteenpäin pitkää tietä myöten, vuoden toisensa jälkeen…
YHDESTOISTA LUKU.
Ulko-oven kellon soitto herätti vanhan Takman äkisti. Ja hän tiesi nukkuneensa, vaikkei hän ollut tietävinään ja tekeytyi vain ikäänkuin hän olisi istunut ja levännyt nojautuneena norsunluupäiseen keppiinsä. Ja kun tohtori Roelofsz astui sisään, sanoi hän laskien tavallisuuden mukaan leikkiä: