»No Roelofsz, etpä sinä näytä laihtuvan, vaikka vuodetkin kuluvat!»
»Hyvä-hyvä», sanoi tohtori, »arveletko niin, Takma?»
Hän pyörähti sisään suurine vatsoineen, joka riippui pöhöttyneenä ja vinosti toisen jäykän ja hiukan lyhemmän säären puolella; ja hänen vanhoista, sileäksi ajetuista, apinamaisista kasvoistaan tirkistivät pienet punaiset silmät kultaisten silmälasien takaa äkäisesti Takmaan, joka aina puhui hänen vatsastaan, mikä ei lainkaan ollut tohtorille mieleen.
»Harold on ylhäällä», sanoi Ottilie.
»Kuulehan, lapsi», sanoi Takma nousten vaivalla pystyyn, »meidän on nyt parasta mennä ylös, siten me karkoitamme Haroldin pois…»
He läksivät hitaasti portaita ylös. Mutta taaskin ovikello kilahti.
»Jotkut päivät ovat kovin levottomia», sanoi vanha Anna tohtorille. »Mutta kaikki muistavat rouvaa, niin vanha kuin hän onkin! Pian me alamme lämmittää arkihuoneessa, sillä tavallisesti täällä on aina joku odottamassa…»
»Niin-niin-niin», sanoi tohtori hieroen lyhyitä, lihavia käsiään. »On kylmä, on kylmä, Anna. Voisitte panna tulta takkaan…»
»Herra Takma sanoo, että lämmittäminen on pahaksi.»
»Niin, mutta hänessä on niin paljon sisäistä kuumuutta», sanoi tohtori
Roelofsz ilkeämielisesti. »Niin-niin-niin, tuossa ovat lapset…»