»Saammeko mennä ylös?» kysyi Elly astuessaan sisään Lot'n kanssa.
»Kyllä, menkää vain, neiti», sanoi Anna. »Herra Harold tulee juuri alas; ylhäällä ei ole muita kuin äiti… ja herra Takma.»
»Isoäiti pitää hovia», sanoi Lot leikkiä laskien.
Mutta hänen äänensä katkesi kesken leikinlaskun, sillä jonkinmoinen pelko valtasi hänet aina niin pian kuin hän astui isoäidin talon kynnyksen yli. Siihen oli kai syynä tuo menneisyyden ilmakehä, jonka läpi hänen oli niin mahdoton tunkeutua, ilmakehä, josta entisaikojen muistot ja tapahtumat alituisesti huokuivat häntä vastaan. Vanha tohtori, jonka ulkomuoto muistutti osittain apinaa, osittain Seilenosta, oli kovin vanha ja vaikka hän olikin nuorempi kuin isoäiti, niin oli hän tuntenut hänet nuorena ja viehättävänä naisena… Tuolta Harold eno astui portaita alas: hän oli paljoa nuorempi, mutta syvä ja salaperäinen alakuloisuus oli uurtanut ryppynsä hänen kuihtuneihin kasvoihinsa, joita ruumiillinen kipu vääristi.
»Huomiseen, huomiseen, lapset», hän sanoi ystävällisesti ja poistui pudistettuaan heidän kättään. »Huomiseen, huomiseen, Roelofsz…»
Tuo alakuloinen, särkynyt ääni sai Lot'n aina värisemään. Hän seurasi nyt Ellyn jäljissä portaita ylös, tohtorin jäädessä alakertaan ja sanoessa vanhalle Annalle:
»Niin-niin-niin, hyvä-hyvä-hyvä!»
Nuo huudahdukset kaikuivat Lot'n korvissa hänen astuessaan portaita ylös. Joka kerta, tullessaan tähän taloon, hän yhä selvemmin tunsi olevansa toisella tasolla, enemmän entisten aikojen ilmakehän vaikutuksen alaisena, jossa näytti olevan jotain homettunutta. Pyöreän tohtorin joviaalisuuden takana näytti piilevän kokonainen menneisyys. Oi, tulla noin vanhaksi, noin vanhaksi! Tuo ajatuskin sai hänet värisemään tänä ensimäisenä syyspäivänä… He astuivat nyt huoneeseen: siellä he istuivat, isoäiti, isoisä Takma ja heidän välissään Lot'n äiti, ikäänkuin hän olisi ollut lapsi. Ja Lot, astuessaan Ellyn jäljessä, hiljensi askeleitaan, liikkeitään, ääntään; samoin Ellykin oli hyvin varovainen, ikäänkuin hän olisi pelännyt rikkovansa tuon kristallisen, vanhanaikuisen ilmakehän liian suurella nuoruuden ilolla.
»Te siis menette huomenna naimisiin? Se on oikein, se on oikein», sanoi vanha nainen tyytyväisenä.
Hän kohotti molemmat kätensä kulmikkaalla liikkeellä ja suuteli hellin ja vapisevin huulin ensin Ellyä ja sitten Lot'ta otsalle. He istuivat nyt kaikin piirissä; silloin tällöin lausuttiin jokunen sana; ja Lot'sta tuntui ikäänkuin hän itse olisi ollut lapsi, Elly aivan pieni, ja äiti nuori nainen. Äiti muistutti isoäitiä suuressa määrin; mutta se, mikä isoäidissä oli ollut rehevää kreolilaista kauneutta, oli hienostunut hänen äidissään, oli muuttunut hienouden tuoksuksi, oli sitä yhä vieläkin. Niin, hän oli isoäidin näköinen, mutta — se hämmästytti Lot'ta taaskin, niinkuin useasti ennenkin — hänessä oli jotain, ei suorastaan yhtäläisyyttä, mutta ilmeessä, silmien ympärillä ja naurussa oli jotain, mikä muistutti isoisä Takmaa… Voisikohan kaikesta huolimatta olla totta, mitä ihmiset olivat kuiskailleet: että nuorin lapsi, Ottilie, oli syntynyt liian myöhään Dercksz'in kuoleman jälkeen, jotta tämä olisi voinut olla sen isä, ja ettei isyyttä voinut sovelluttaa keneenkään muuhun kuin Takmaan? Istuivatko he tosiaankin siinä isä, äiti ja tytär? Oliko hän, Lot, Takman tyttärenpoika? Oliko hän Ellyn serkku?… Hän ei tiennyt sitä varmaan: sellaisia hämäriä huhuja oli ollut liikkeellä, sen hän oli kuullut jo kauan sitten; ja siinä oli tuo yhdennäköisyys! Mutta jos niin oli, niin he kumpikin olivat siitä selvillä; ja jolleivät he olleet aivan tylsät, niin he ajattelivat sitä tänä hetkenä. He eivät olleet kumpikaan vanhuuden tylsiä, nuo vanhat, vanhat ihmiset. Lot'sta tuntui, että jonkunmoinen levottomuus oli alati teroittanut heidän järkeään; sillä täytyi suorastaan ihmetellä, kuinka hyvin isoäiti, huolimatta iästään, ymmärsi kaikkea, niinkuin nyt hänen avioliittoaan ja kaikkea, mikä koski perhettä.