»Daan eno ja Floor täti ovat matkalla Intiasta», sanoi isoäiti, »En käsitä, miksikä he tulevat tänne… juuri kun talvi on tulossa. Se ei ole Floor tädille mieleen, sen minä tiedän… jospa vain minä olisin jäänyt Intiaan sen sijaan että muutin tänne… Niin, olen istunut täällä nyt vuosikausia, kunnes kunnes…»
Hän änkytti ja katseli ulos ikkunasta, odottaen, odottaen. Toisen ikkunan ääressä istui Takma ja odotti, odotti, nyökäten päätään. Oi, se oli kamalaa, ajatteli Lot, vilkasten äitiinsä. Ottilie ei käsittänyt poikansa katsetta, oli unohtanut hänen masennuksen ja heikkouden hetkensä, hänen vanhenemisen pelkonsa, sillä hän unohti sen aina, kun Lot ei valittanut; ja hän otaksui vain, että hän halusi lähteä. Hän hymyili alakuloisesti, niinkuin hänen tapansa oli näinä päivinä, nyökkäsi ja nousi ensimäisenä:
»No niin, meidän on nyt paras lähteä, äiti… Herra Takma, saanko saattaa teidät kotiin?»
»Ei lapseni, ei sada, minä pääsen yksinkin, pääsen yksin…»
Ottilien ääni kuulosti hyvin surulliselta ja lapsekkaalta, ja vanhan
Takman isälliseltä, mutta samalla epävarmalta ja kevyeltä. Lot ja
Elly nousivat; ja suudeltiin taaskin hellästi; ja Takma suuteli myös
Ottilieta. Kun he olivat lähteneet, kieri vanha tohtori sisään.
»No, Roelofsz», sanoi isoäiti.
»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin», mutisi tohtori heittäytyen tuoliin.
He istuivat täten sanomatta sanaakaan, nuo kolme vanhaa ihmistä. Päivä alkoi hämärtää ulkona; ja kylmä syystuuli lennätteli ensimäisiä keltaisia lehtiä Sofialaan puutarhassa.
»Sinä olet liian myöhään ulkona, Takma», sanoi tohtori.
»En, en», sanoi vanha herra.