»Niin mutta Lot… Lot on myöskin äitinsä näköinen.»
»Niin, minä olen äidin näköinen», sanoi Lot.
Hän oli lyhyt, solakka, melkein hintelä ja vaalea; vanha herra oli lihava ja jykevä, hänellä oli terve ihonväri ja paksu harmaa tukka, jossa yhä vieläkin oli joitakin mustia haivenia.
»Niin, mutta minun luullakseni Lot on saanut suulautensa sinulta, vaikka hän onkin äitinsä näköinen.»
»Vai olenko minä suulas?» sanoi vanha Pauws nauraen.
Hänen kätensä, jotka olivat alituisessa liikkeessä, ojensivat kaiken aikaa lautasia monine leikkelyineen.
»Uskoisiko sitä, että isä on seitsemänkymmenen?» sanoi Lot. »Isä, olen aivan hämmästynyt joka kerta, kun näen sinut! Mikä pitää sinut näin nuorena?»
»En minä tiedä, poikaseni; olen vain sillä lailla luotu.»
»Etkö ole koskaan pelännyt vanhentumista?»
»En, rakas poikani, en ole koskaan pelännyt… vanhentumista enkä mitään muutakaan.»