Ei kukaan osaisi sanoa, kuinka kauan Mikko Repolainen oli tässä täydellisen uupumuksen tilassa, joka ei ollut enää elämää, mutta ei vielä kuolemaakaan. Vanhan metsäneläjän elinvoiman täytyi olla sangen voimakas, kun se vielä niin pitkän paaston ja niin monien mielenliikutuksien, niin suuren uupumuksen ja niin kovien tuskien jälkeen herätti hänet horrostilastaan elämään.
Hänen sekaiset mielikuvansa vaihtelivat alinomaa. Syvän, suojelevan hiljaisuuden häntä ympäröidessä, ja ennenkuin vatsa ehti häntä liian selvästi muistuttaa tuskallisesta todellisuudesta, herätti hänet kiusallinen tunne kaulassa: tuo Simpan rautalanka, johon hänen ajatuksensa kiihkeästi kiintyi ja johon hänen uusi elämänsä tuntui keskittyvän. — Saattoiko muuten kaksi mielikuvaa mahtua hänen heikontuneeseen tajuntaansa? Oliko hän hereillään? Nukkuiko hän? Näkikö hän unta? Hän ei tiennyt sitä. Hänen silmänsä olivat ummessa, hän avasi ne. Hän avasi ne vitkaan, ruumista liikauttamatta, ja antoi katseensa kiitää ympärillä olevan rauhallisen maiseman yli; sitten käänsi hän päätään harkitun hitaasti, yhtä hitaasti kuin hän ennen iltaisin kyyristyi, tarkan hajuaistinsa ohjaamana, peltopyyparveja vaanimaan. — Ei mitään epäiltävää; hän veti henkeään. — Minnekkähän koira oli kadonnut? — Häipynyt kuin paha uni. Ehkäpä hänellä lopulta olikin ollut vain pitkällinen painajainen? — Eipä kuitenkaan: tämä kiusallinen rautalanka oli jälellä vakuuttamassa hänelle, että hänen kauhistavan kolkko vankeutensa oli ollut todellista.
Vaistomaisesti kosketti Mikko Repolainen käpälällään sitä, toivoen siitä mahdollisesti pääsevänsä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt siihen kajota, kun kulkunen kilahti uudelleen, ja hän tunsi pitkän kauhunväristyksen karmivan selkäpiitään. Hän ei voinut enää paeta, hänellä ei ollut enää voimia. Hän heitti pikaisen silmäyksen yli koko näköalan. — Ei mitään! Kumminkin oli kulkunen aivan lähellä! — Ja yhtäkkiä Mikko Repolaiselle selvisi kaikki.
Tuo metallipallo ilkkuvine suineen ja raadonsilmineen, jonka Simppa oli pujottanut siihen rautalankaan minkä hän ripusti Mikko Repolaisen kaulaan, se oli Pyryn kulkunen. Tämä tuhoisa kulkunen kaulassaan hän oli juossut koko yön luullen koiran olevan kintereillään. Tämä oli Simpan kostoa; tämän tähden hän siis oli yöllä juossut kahdeksan tuntia ja tyhjentänyt tuskien maljan viimeiseen pisaraan saakka, ja nyt, kun hän jälleen virkosi toivoon ja eloon, oli tuo kosto häntä säälimättömänä seuraava, oli myrkyttävä hänen päivänsä ja kaikesta huolimatta täyttävä turmiollisen tehtävänsä.
Vaivaloisesti hän kohousi laihojen käpäliensä varaan, ensin etu- sitten takarajoilleen ja kulki lähteelle, jonka herkeämätön ja yksitoikkoinen lirinä oli kuin hiljaisuuden hyminää, jonka sävellajiin metsän asukasten eri äänet rauhallisesti sopeutuivat.
Hän latki vitkalleen kirkasta vettä, kuin olisi kastanjetteja [Kastanjetit ovat pieniä, onteloista, kastanjan puolikkaan muotoisia, puusta tai norsunluusta tehtyjä esineitä, joita isketään vastakkain, kun tahdotaan osottaa tanssisäveleen tahtia.] iskenyt vastakkain, hämmentäen veden kalvossa kuvansa, laihtuneen Mikon kuvan, joka ei muualla tarjoutunut hänen nähtäväkseen. Suippokuono yksin eli kuvassa, ja kaksi lyhyttä, pystyä ja ikäänkuin irtirepäistyä korvaa törrötti päässä kuin kaksoistorni, joka tähystää seudulta kuuluvia ääniä lakkaamatta peljäten erottavansa hiljaisessa ympäristössä vihollisääniä.
Sitten aikoi hän syödä, ja koska metsä ei tarjonnut hänelle riittävästi ravintoaineita, lähti hän ruohottuneelle aukealle, josta leivoset tuontuostakin riemuiten pyrähtivät lentoon, kohosivat edestakaisin leijuen ylemmä taivasta kohti, täyttäen ilman viserryksillään, ja laskeusivat ilonhuumeessa alas sinikorkeuksista.
Sieltä hän varmaankin löytäisi yrttejä, jotka hän vanhastaan oli tuntenut tai myöhemmin oppinut tuntemaan: suolaheiniä, ehkäpä joitakin herkkusieniä, vatsaa puhdistavia juolavehniä, ehkäpä lisäksi joitakin myyränmättäitä, joiden kimppuun hän tarmokkaasti kävisi, vieläpä mahdollisesti talven aikana kuolleiden eläinten tai lintujen puoleksi mädäntyneitä raatoja, joita ei vielä kukaan ollut löytänyt.
Mutta kuinka kiusallinen tuo kulkunen olikaan! Epäilemättä hän tottuisi jokseenkin pian siihen, että rautalanka kuristi kaulaa, mutta tuo ääni, joka oli tarrautunut häneen kuin takkiainen, muistuttaen hänelle liian selvästi sekä vältettyjä että edessäolevia vaaroja, turmeli salaa sitä iloa, jota hän olisi tuntenut nauttiessaan täydellisesti elämästä. Siinä hänen vapautensa lunnaat, joita hänen oli tuomittu kuolemaan saakka kantamaan mukanaan! Ja häntä kidutti hillitön halu päästä niistä vapaaksi.
Lukemattomia kertoja oli hän, maaten selällään takakäpälät ilmassa, tahallaan ja vihoissaan ne jäykistäen, etukäpälillään hangannut kaulaa säännöllisin ja hermostunein nykäyksin irrottaakseen tai katkaistakseen Simpan kuristavan rautalangan. Hän ei saanut aikaan muuta, kuin että nyki irti karvat kaulasta joka puolelta päätä ja litisti käpäliensä kynnet, mutta rautalanka ei lakannut vähääkään kuristamasta, ja jokaisella käpälän kosketuksella tuntui kulkunen päästävän röyhkeän naurun tai ivallisesti yllyttävän otteluun. Ja kettu koetti siihen tottua, mutta turhaan, ja mieletön raivo, jota ei mikään voinut hillitä, kuristi hänen kurkkuansa ja pingotti hänen lihaksiansa. Hänen täytyi sittenkin elää.