Hän jäi elämään.
Hän sai jokapäiväisen ravintonsa vuoroin kedon ruohoista, vuoroin heinäsirkoista, joita hän ravisteli pensaista. Sitten tuli pikkulintujen pesien vuoro, joita hän osui löytämään turvallisten, vehreiden pensasaitojen suojasta ja okaisten metsäviinimarjapensaiden alta. Toisinaan hän hotki niistä suuhunsa munat, toisinaan ahmi kitaansa pienet linnunpoikaset, pienet punaihoiset olennot, joiden silmät olivat ummessa ja jotka avasivat nokkansa selkiselälleen, kuullessaan yläpuolellaan oksien kahisten jakaantuvan. Hän saattoi ylettyä aina rastaiden pesille asti, jotka olivat rakennetut pähkinäpuiden alioksille, hän hävitti orasvainioilla koko pesälliset peltokanan ja peltopyyn poikasia, saattoipa kulkusensa turvissa lähestyä talojakin huomiota herättämättä.
Hän vihasi erikoisesti muuatta Vanhan-Hallan kukkoa, vanhaa kimeä-äänistä Kukkelikuuta, jolla oli raskaat, höyhenpeitteiset koivet ja oli yhtä viekas kuin hänkin. Kukkelikuu oli kaikkivoipa ja mustasukkainen pasha laajassa kanahaaremissaan, jossa sen tuloa aavistettiin joka kerta sen lähestyessä. Kaulaansa ojentaen ja siipiään räpäyttäen laski se ilmoille kutsuvan kieuntansa, hätäisen merkinannon, joka varotti kanoja vaarasta ja sai ne sikinsokin rientämään koirankoppia kohti, missä tiesivät olevansa turvassa.
Jo aikoja sitten oli Mikko Repolainen päättänyt tappaa sen. Useampana päivänä peräkkäin hän vakoili sitä, tuli sitten eräänä kauniina aamuna, kun jo riittävästi tunsi kukon tavat, pensasaidan taa odottamaan.
Harja pystyssä, silmä verenkarvaisena, höyhenet taisteluvalmiina asteli Kukkelikuu lähemmä kaakattavan lauman etunenässä. Mutta sen käytöksessä ei ollut sitä kevyttä siroutta eikä sitä pöyhkeilevää rohkeutta, jota siinä näki, kun se tunsi olonsa turvalliseksi; silminnähtävästi se vainusi vaaraa. Mikko Repolainen kilahutti kulkustansa, ja tämä kotoinen ääni rauhotti vihollista; sitten antoi kettu, kuten vanha, kärsivällinen metsästäjä ainakin, saaliinsa hiljalleen lähestyä, ja kun se oli hyvin lähellä eikä enää voinut pujahtaa häneltä pakoon, teki hän sitä kohti aimo hyppäyksen, ajoi sitä, sai sen kiinni, likisti sen rinnan leukapielensä väliin, ja ylpeänä voitostaan, pää pystyssä, kanojen hätääntymisestä välittämättä, vei tuo vanha veitikka saaliinsa metsään, missä hän sen kyni ja söi.
Hän pienensi sitten helposti naapurin ällistynyttä kanalaumaa. Hän kävi siellä niin vaihtelevin väliajoin, niin eri hetkinä päivästä, että tämä ei yllättänyt häntä milloinkaan työssä. Ja koska hän ei ollut Mikkoa lainkaan nähnyt eikä saanut vihiä varkaasta muuten kuin minkä oli kuullut kulkusen kilinää eikä myöskään tiennyt Mikko Repolaisen seikkailusta mitään, syytti hän tiukasti Pyryä kanojensa tappajaksi, jopa uhkasi haastaa Simpan oikeuteen tai hävittää tämän kelvottoman koiran.
Sillä välillä Mikko Repolainen lihoi, ja vaikka hänen oli pitänyt jättää jänikset melkein kokonaan rauhaan, sai hän, Vanhan-Hallan siipikarjan tarjotessa hänelle riittävää korvausta, uudelleen uskoa elämään.
Yksi seikka kumminkin painosti häntä hirveästi: hänen yksinäisyytensä.
Aina siitä illasta lähtien, jolloin hän joutui kiinni, ei hän kertaakaan ollut tavannut ketään heimolaistaan. Hän ei voinut olla tuntematta syvää liikutusta muistellessaan topakkaa kinastelua ja pientä näykkimistä suurten yhteisten retkien edellä, sekä vaikean saaliinjaon aiheuttamia ankaroita riitoja, jolloin taisteluhaluiset paljastivat voimakkaat hammasrivinsä mustien kuonojensa takaa.
Ei mitään, ei mitään muuta kuin metsää! Näytti siltä, kuin hänen heimonsa olisi hävinnyt hänen joutuessaan vangiksi.