Hän osui Mikko Repolaisen eteen, sai hänestä vihiä ja läheni häntä, ja tämä, rohkaistuna, kiihottuneena, muistamatta että kaula oli pidettävä jäykkänä, välittämättä noista tappelevista, mitään kuulematta ja mitään näkemättä, yritteli lemmenkohtauksen alkuhyväilyjä.
Mutta juuri kun hän yritti naaraan päälle kohottaen eturuumista nopein liikkein, kuului yön hiljaisuudessa kulkusen kilahdus, ja kaikki, sekä tappelijat että naaras, syöksyivät ikäänkuin näkymättömien jousien ponnahuttamina pakoon niin tuimaa ja rajua vauhtia, että ennenkuin Mikko Repolainen ehti nähdäkään heidän katoavan, seisoi hän yksin tyrmistyneenä kuun valaisemalla autiolla paikalla.
Silloin erakkoparka alkoi purra kuin hillittömän raivon vallassa kuun valaisemaa nurmea, ja ulvoa, ulvoa epätoivoisesti, antaen ilkeän kulkusen soida hurjasti, kilistä kylläkseen. Ja sillävälin kuu irvistellen tanssitti puiden varjoja hänen ympärillään, ja yölinnut, joiden huomiota tämä outo kohtaus herätti, lentelivät salamyhkäisinä ja kolkon äänettöminä milloin yhteen, milloin erilleen hänen yllään.
Valkeneva päivä yllätti hänet siinä tilassa, ja vaaroineen, joita se mukanaan toi, vetosi se ketun itsensäsäilyttämisvaistoon. Nyt, kun elämänhalu oli uudelleen herännyt hänessä kuten toipuvassa sairaassa ankaran taudinkäänteen jälkeen, tunsi hän olemassaolon kaikkien ongelmoiden painavan itseään, ja selvittääkseen ne oikealla ajallaan kätkeytyi hän aluksi tiheään viidakkoon keskelle metsää, missä hän vaipui sellaiseen unenhorrokseen, joka on vainotulle ja levottomalle olennolle ominainen.
Ja näin kului pitkiä päiviä. Metsäelämä, joka niin täydellisesti vastasi hänen vaistojansa, hymyili hänelle uudelleen. Pitäessään huolta jokapäiväisestä ravinnostaan hän melkein sai takaisin entisen halunsa risteillä metsissä ja tyytyi siihen tuskansekaiseen nautintoon, siihen katkeraan hekumaan, että kuunteli etäältä kuin kadotetun paratiisin juhlavirttä heimolaistensa elämää, josta öiset jahdit hänelle useita kertoja muistuttivat.
Elokuun painostava helle pakotti hänen hämärissä kulkemaan teiden varsilla oleville niityille, missä hän uskoi varmasti tapaavansa umpisilmäisiä myyriä, jotka maanpinnalta hakivat apua tukahduttavaa kuumuutta vastaan ja harhailivat keskellä vereksiä ävärniitoksia, joutuen kuoleman uhriksi ainoastaan sentähden, että olivat lähteneet liikkeelle alkuperäisiltä olinpaikoiltaan kuivuneen myyränmättään alta.
Siinä oli ketulla taattu avunlähde, sillä vaikkapa hän ei olisi löytänytkään enää elävinä myyriä, jotka viheliäisinä harhailivat kaksinkertaisen taakan, turvattomuutensa sekä sen hädän painamana, joka heidät ajoi pakoon sulatusuunin kuumuutta hehkuvasta maa-asunnostaan, tiesi hän ne varmasti löytävänsä kuolleina pitkin teiden varsia. Sillä kun myyrä kerta lähtee sokkeloisesta asunnostaan, ei se sinne palaa enää milloinkaan, vaan hukkuu ensimäisen ja viimeisen erehdyksensä uhrina.
Saapuipa sitten hiljalleen hedelmärikkauksineen syksy, joka olisi tehnyt hänen elämänsä erittäin rauhalliseksi, jolleivät jahtikoiraparvet, jotka rajua melua pitäen risteilivät joka puolella hänen asuntoaan, olisi liian paljon hänelle muistuttaneet sekä Simppaa että Pyryä, sekä hänen vankeuttaan että yksinäisyyttään.
Koska hän oli käynyt tavallistaankin varovaisemmaksi, uskalsi hän nyt hautaantua kaksikäytäväiseen maakoloon vasta sitten, kun oli taitavia mutkia tehden haihduttanut jäliltään epäiltävimmätkin vainuavat hurtat.
Kaikesta huolimatta tuntui elämä hänestä huokealta, eikä tuo hetkenlapsi ajatellut vähintäkään lähestyvää talvea, jonka pikaista ja tuimaa tuloa ilmaisivat sekä sepelkyyhkyjen ennenaikainen muutto että hänen turkkinsa äkillinen karvanlähtö.