VIII.
Talvi tuli äkkiä, niinkuin usein sattuu vuoristossa, heti lokakuun loppu- ja marraskuun alkupäivien kylmien vihmasateiden jälkeen. Joitakin punaisia marjoja näkyi vielä kiiltävän pensasaitojen marjapensaissa, joitakin sinipunervia oratuomen marjoja, joiden kuoren ensimäinen halla oli käpertänyt kokoon, riippui vielä varsissa, sittenkun pakkanen oli karistanut pois kolme neljäsosaa. Sitten putosi eräänä kauniina aamuna, jolloin tuuli tuntui rauenneen, ensimäinen lumi kuin varkain, pehmeänä, leppeänä, ääneti, tuulen tuntumatta, kestävän rauhallisena kuin kunnon työmies, jota ei mikään pidätä, ei mikään hoputa, ja joka tietää, että hänellä on hyvää aikaa.
Kaksi päivää ja kaksi yötä satoi herkeämättä lunta, joka pyyhkäisi kukkulat sileiksi, täytti laaksot, tasotti kaikki möyheän peitteensä alle, jota ei mikään voinut nostaa pois. Ja koko aikana, minkä lunta satoi, ei metsän eläimistä eikä talvilinnuista yksikään hievahtanut huolellisesti valitsemaltaan tyyssijalta.
Mikko Repolainen (hän vältti nykyään luolia) oli kuten muutkin, kyyristyneenä tiheän pähkinäpuuryhmän alimpien oksien suojaan, hautautunut käärinliinaan, joka itsestään laskostui hänen ympärilleen ja muodosti hänen kokoonkyyristyneen ruumiinsa mukaisen ahtaan asunnon, sievän ja ohutseinäisen vankikopin, jonka hauraat seinät hän kyllä hetken tullen osaisi särkeä. Tässä vankilassa oli hänen lämmin, sillä hänen turkkinsa oli tiheä, ja holvinmuotoinen lumikerros, joka peitti hänen köyryisen selkänsä, suojeli häntä kerrassaan kylmältä ulkoilmalta.
Kun hän arveli lumisateen tauonneen, raivasi hän itselleen keskipäivän aikaan kapean uloskäytävän ja lähti etsimään jokapäiväistä ravintoa huolellisesti välttäen sen lumiluolan särkemistä, jonka luonto oli hänen ruumiinsa mukaiseksi muovaillut.
Oli taas käsissä huonot ajat. Mikko Repolainen tunsi sen hyvin ja sitä selvemmin, kun tuo riivattu kulkunen, jota hänen pakosta täytyi joka askeleella heläyttää, saattoi hänet metsästysretkillä, etenkin jänisjahdissa, auttamattomasti alakynteen.
Hän tiesi kyllä, että jos jänis loikkasi hänen edellään, joutui se auttamattomasti hänen kynsiinsä, sillä pehmeän lumen aikana eivät nuo onnettomat pitkäkorvat kykene nopeudessa kilpailemaan kettujen ja koirien kanssa. Mutta ne eivät ole lainkaan tästä huonommuudestaan tietämättömiä, ja heti kun kuuluu kulkusen täi askeleen outo ääni, ovat ne kyllin varovaisia pysytelläkseen liikkeellä tarpeellisen välimatkan päässä. Kettu on siis niiden mielestä enemmän kuin epäluuloa herättävä.
Silloin alkoi hän uudelleen retkeillä metsissä loppumattomiin, kuopi pitkät ajat metsäomenapuiden juurella, kokoili kärsivällisesti lumitaakkansa varistaneista pensaista jälellejääneitä tähteitä, jotka vain puoleksi ravitsivat hänen liiankin usein tyhjän vatsansa.
Hän vietti jälleen päiviä ilman ravintoa, piti jänisten kulkupaikoilla vahtia ja väijyi varovaisena kylän ja talojen lähistöillä, mielessään se epämääräinen toive, että saisi siepatuksi jonkun siipiotuksen tai kuristetuksi kuoliaaksi jonkun kissan.
Ja tällaista kesti aina joulukuun alkupäiville saakka.