Mutta siitälähtien lisääntyi kylmyys kaksinverroin. Purevat pohjatuulet alkoivat puhaltaa ja lumi, joka pakkasen käsissä oli muodostunut hienon hienoiksi kristallihelyiksi, tunkihe kaikkialle, täyttäen syvimmätkin laaksot, imeytyen tiheimpiinkin sokkeloihin ja muodostaen oikeita valkoisia särkkiä, nietoksia, jotka tuulen ajamina herkästi siirtyivät paikoiltaan.
Hänen pesänsä pysyi kuitenkin vahingoittumatonna; olipa se lujettunutkin, ja hän viihtyi siellä entistä paremmin, sillä hänen ruumiinsa lämpö oli ylt'ympäri sulattanut hänelle lumesta leppoisen vuoteen, joka sitten pakkasen jäädyttämänä muodosti jonkinlaisen kovemman pinnan, jääholvin, joka helposti kannatti muutoin vaihtelevaa lumenpainoa hänen yläpuolellaan.
Kaikki pensaat olivat tyyten paljaat, linnut liikuskelivat kylien lähistöillä, jänikset olivat näkymättömissä. Ei ollut enää mitään, ei mitään, ja miettiväisenä, epäröiden, mielessä vielä entinen seikkailunsa, alkoi kettu uudelleen kulkuesensa turvin käyttää hyväkseen kotieläinten luottamusta.
Mutta siinä hänellä oli huono onni. Joka yö hiipi hän huomiota herättämättä asuntojen lähelle, karkottaen pois toiset nälkäiset ketut, jotka siellä jo maleksivat eivätkä olleet hänen laillaan odottaneet, kunnes äärimmäinen nälkä heidät pakotti haeskelemaan satunnaista syötävää.
Mutta ei yksikään eläin aikonutkaan lähteä navetan lämpimiltä pahnoilta eikä lieden ääreltä, missä kissat viluisina istua kyyröttivät kivikiukaalla tai lämpimällä pankolla, milloin eivät olleet vilja-aitoissa tai asuinhuoneiden sillanra'oista väijymässä laihoja hiiriä, jotka, nälissään nekin, uudelleen olivat tulleet asustamaan taloihin.
Aika-ajoin jahtikoiran vihainen haukunta muistutti hänelle, että hän oli joutunut liian lähelle, että hänestä oli saatu vihiä ja että hänen piti kiireimmiten luikkia tiehensä. Ei hän koskaan tuonut näiltä öisiltä retkiltään mitään mukanaan. Ei ollut näkynyt edes raatoja, joita ennen oli usein löytänyt ja niillä tyydyttänyt nälkäistä vatsaa; pahimmassakin tapauksessa niistä saattoi, pitkiä väliaikoja pitäen, käydä sieppaamassa palan ja heti pötkiä pakoon; kylän eläimet välttivät itsepäisesti tuhoaan. Mikko Repolainen kuleksi kaikesta huolimatta talojen lähistöllä. Kumminkin vältti hän huolellisesti Simpan asuntoa, ja vaikka ajatukset olivat sekaisin ja vatsa tyhjänä, livisti hän nopeammin tiehensä sinä yönä, jolloin kuuli Pyryn äänen vastaavan jonkun metsästystoverin nalkutukseen — merkki siitä, että metsän asukas oli lähellä.
Mutta ketulla ei vieläkään ollut mitään syötävää, ja päivät kuluivat eikä pakkanen hellittänyt, ja entistä ankarampi nälkä uuvutti ja kalvoi metsän eläjiä.
Ja Mikko Repolainen oli nyt laihtunut pelkäksi luurangoksi, oli käynyt surkeamman näköiseksi kuin taannoisen vankeutensa jälkeen. Hän oli enää vain varjo entisestään, kuumeen kuluttama, ja vaappui kuoleman ja hulluudenhan välillä. Hän oli saanut tavakseen kuljeksia kylän ympäristöllä, jonne hän huomaamatta hiipi aina määrätyllä hetkellä, tietämättä miksi. Ei hän väitellyt enää koiria, eipä edes Simpan asuntoa, ei toivonut mitään löytävänsä, eipä edes hakenutkaan mitään syötävää. Kaulassa kilisevä kulkunen oli hänet vähitellen tappanut. Hän oli nyt valmis viimeiseen ja äärimmäiseen koetukseen.
IX.
Joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä oli yhtä pitkää hämärää. Aurinkoa ei näkynyt; ainoastaan puolipäivän tienoossa olivat pitkät, lyijynharmaat pilvenkaistat osottaneet sen kulkua taivaanrannalla mustien pilvien takana, jotka levittivät synkän katoksensa aution ja kolkon seudun ylitse.