Vihdoin tunsi Kultarinta rohkeutensa pettävän ja käpäläinsä herpautuvan. Samassa äkillinen kuolemanpelko kylmän ryöpyn tavoin valahti tylynä hänen lamaantuneeseen tajuntaansa saaden hänen selviämään tuskanhuumauksesta. Ja ajatus, järkähtämätön ja ankara, astui käskevänä hänen eteensä: Jollet lepää, kuolet!
Hän oli pysähtynyt huokoiselle, mädänneelle lehtikasalle, josta enää oli vain lehtiruodit jälellä, keskelle lehtensä varistaneita, harventuneita orjantappurapensaikkoja. Nuoltuaan kotvan aikaa veristä käpäläntynkää, joka surkeana riippui hänen lavastaan kuin repaleinen hiha, oli hän hätäisesti ottanut selkoa ilmansuunnista päästäkseen eksymättä metsäasunnolleen.
Hän huomasi olevansa sitä aivan lähellä. Sillä sattukoonpa metsäeläinten elämässä mitä suorin, säännöllisiä oloja mullistava häiriö, melkein aina on tylsistyneen tajunnan yllä jonkinlainen sallimuksen johto, joka heitä kuljettaa, jonkinlainen olemukseen kätketty, tiedoton varjeleva voima, joka valvoo heidän elämäänsä.
Kun hän nyt väliaikaisessa turvapaikassaan voi miettiä, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaansa, odottaen suotuisaa hetkeä pyrkiäkseen vierasvaraisen pähkinäpuunsa turviin. Tuolla metsänrinnassa se ojenteli pitkiä, sammaltuneita käsivarsiansa saksantammien ja pyökkipuiden ohuiden, paljaiden oksien lomitse.
Ikäänkuin olisi tahtonut hiljalleen hankkia takaisin välttämättömän määrän tarmoa, koota riittävän varaston voimaa, kyyristyi hän kokoon, kääriytyi keräksi, hankkiakseen tyyten uupuneille lihaksilleen nuoren, rohkean verensä lämmön avulla sitä voimaa, joka oli hänen paranemisekseen välttämätöntä.
Pian kohosi ratisevien puunoksien lomista hänen päänsä, hieno kuin käärmeen pää, varovaisena, oksia hipaisten, ja yhdellä silmäyksellä, yhdellä korvan humauksella tutkittuaan koko näköpiirin, juoksi hän pensasaitojen suojassa metsää kohti, jossa hänen asuntonsa oli.
Hän pääsi pian sinne, ja niin suuri oli hänen tarmonsa, että huolimatta rikkirevitystä käpälästään huolimatta suuresta verenhukasta ja pyörryttävästä tuskasta, hän vaivatta kiipesi ilmaluolaansa, jonne hän tuntui vaipuvan kuin emon syliin tai äkkisyvänteen avoimeen kitaan…
Kuusi päivää vietti hän siellä nuollen haavaansa, tuskasta raukeana, kuumeisena. Sitten tuli hän eräänä kauniina iltana esille laihtuneena, surkean näköisenä, silmät palavina ja tuskaisina, hartiat painuksissa, kulkien kuin raajarikko, joka näyttää rampaa jäsentänsä herättääkseen sääliä ja rukoillakseen almua henkensä pitimeksi.
Ei mikään houkutellut häntä enää kylään päin, mihin hänen toverinsa jälleen kulkivat. Ei mikään saanut häntä lähestymään ihmisasuntoja, ei mikään, ei edes verenhimo ja -jano vetänyt häntä aukealle. Siellä kuljeskelivat nyt kanat vapaina lumettomilla niityillä ja sänkisillä pelloilla keskellä tähdenmuotoisia ja viheriöiviä sikurijuuria, noukkien pieniä matosia ja kalkkikiven muruja, joista muodostui kuorta munan ympärille.
Metsä jäi hänen oleskelupaikaksensa ja riitti hänelle. Sieltä hän etsi jokapäiväisen ravintonsa, jonka avulla luuli jotenkuten tulevansa toimeen kevätpäiviin saakka, jolloin lehti puhkee puuhun ja linnut, jotka lupasivat hänelle parasta ravintoa, palaavat takaisin.