Nämä ajat koittivat.
Kiikkuessaan tähystyspaikassaan kuin vahti uutta urkkimassa, kuuli hän nyt muuttolaisten palaavan, kuuli metsän yläpuolelta niiden siipien äänekkään kahinan, joka oli kuin nousuveden pitkällinen pauhu, kuuli niiden meluisat kutsuhuudot, lemmenlaulut ja ilonpurkaukset. Ei hän käynyt levottomaksi, vaikka näki niiden kauas häviävän. Sillä hän tiesi kyllä, että näiden ensimmäisten, pohjoiseen pakenevien jälessä tulee pitkä jälkijoukko, joka leviää metsän yli ikäänkuin suuren, siipihameen laahustin ja täyttää sen syksyyn saakka lemmenleikeillään ja riemulauluillaan.
Hänen pieni sydämensä löi kiihkeästi ilosta hänen ajatellessaan, että läheisessä tulevaisuudessa saisi lehtien turvissa väijyä rastaita, saisi pyökkipuiden latvasta hyökätä niiden pesien kimppuun ja taistella ankarasti korppien pesillä, nämä kun puolustivat tukevalla nokallaan tarmokkaasti poikasiaan.
Saaliinsaanti oli vielä huonoa; pitkälliset väijymiset päättyivät usein hyödyttömästi. Mutta voimakas vaisto veti hänet väijymään lintujen lemmenleikkejä metsässä, niiden takaa-ajoja, niiden kinasteluja, niiden tappeluja. Nämäpä ne jouduttivat sitä aikaa, jolloin hän vehreällä nurmella pitäisi yltäkylläisiä verenjuominkeja leppeinä kevätaamuina tai viileinä kevätiltoina.
Silmikot tihenivät ja paisuivat. Pian pistävät niistä voitokkaina esille pienet, vaaleat lehdet, avautuakseen valossa kiiltävän tuoreina lippuina ja sitten asettuakseen näytteille keveinä, loistavina päivänvarjoina.
Silloinpa on pesien aika: melkein kaikissa pensaissa niitä piilee, suurten puiden kätköissä niitä löytyy. Silloin hän voi laatia ruokalistansa milloin pienistä lintusista, joita hän väijyilee metsänrinnassa, milloin metsäkyyhkysten painavista pesäntäyteisistä, joita hän löytää rotkosta, kuinka kulloinkin hetken oikku sallii. Nykyään hän ei voinut ajatellakaan lintujen metsästämistä päivän aikaan; sensijaan otti hän melkein joka ilta hengiltä rastaan.
Heti hämärän tultua alkoivat rastaat, yksitellen kiikkuen ojan varrella kasvavien puiden tyvioksilla, arkoina laulunsa, jonka silloin tällöin keskeyttivät lyhyet paussit. Laulu oli intohimoista, suuriäänistä, itsepintaista, siinä oli vaihteluita loppumattomiin, ja tuntui, kuin laulajat täten olisivat tahtoneet jouduttaa kevään tuloa tai kuin kukin heistä olisi tahtonut voittaa naapurinsa ja pakottaa hänen vaikenemaan.
Silloin Kultarinta liukui hiljaa ja notkeana maata pitkin ja saapui ääneti sen puun juurelle, missä kirkuja huusi äänensä käheäksi. Laulun kestäessä kulki hän eteenpäin, kunnes lintu omaan ääneensä kyllästyi ja vaikeni, jolloin hän pysähtyi ja laski alas säihkyviä rubiinisilmiänsä verhoavat ripsireunaiset luomet, avaten ne vasta kun lintu alkoi uudelleen laulunsa. Hän painautui kiinni oksaan, kuin olisi yhtä sen kanssa, niin että häntä oli ympäristöstään mahdoton erottaa.
Kun hän tunsi olevansa kyllin lähellä, kun oli arvioinut välimatkan ja ottanut vauhtia, syöksyi hän yhdellä hyppäyksellä linnun kimppuun, jonka laulu hänen kynsissään tukahtui kaameaksi parkunaksi. Silloin vaipui äkkiä koko metsä yön raskaaseen hiljaisuuteen.
Mutta tällaisella metsästysretkellä, joka vaati erikoista notkeutta ja harvinaista ketteryyttä, oli hänen arpinen käpälätynkänsä hirveän kiusallinen. Hänen kulkunsa oli sen takia hitaampaa, hänen tasapainonsa epävarmempaa, hänen hyppynsä kömpelömpiä. Olipa hän jo useita kertoja laskenut kynsistään saaliin, joka oli pyrähtänyt lentoon sysimustaan pimeyteen päästäen peloissaan kimeitä, kirkuvia ääniä, joista Kultarinta kyllin ymmärsi, ettei sitä enää saisi kiinni.