Mutta pesimisaikana piti hän alituiseen pitoja, joita keskeyttivät raskaat unet. Silloin oli hän kuin juovuksissa ja selvisi kohmelostaan entistä janoisempana, aina verenhimoisena, aina valmiina ottamaan hengiltä lintuemon, jonka hän yllätti muniaan hautomassa tai poikasiaan vaalimassa.
* * * * *
Auringon säteiden lämmön painamina kehittyivät tammien viimeisetkin myöhästyneet silmikot. Metsän vehreys esiintyi loppumattomissa värivivahduksissa.
Siinä oli värisointua. Metsän vehreä nurmi heijasti kuin kilpaa vehreiden ketojen kanssa auringonvaloa kuvastimensa tuhansista särmistä, ja sen räikeän hehkuva ja kiiltävä vehreys vaihteli tyvioksien monivivahteisten vaaleiden värien kanssa. Näiden oksien hennot, ohuet ja hienopintaiset lehdet eivät vielä olleet saaneet valon täyttä hehkukastetta, eivät vielä olleet tyhjentäneet kuumien säteiden kultamaljaa pohjaan asti. Sillä vinosuuntaiset auringonsäteet eivät vielä olleet ehtineet ylenmäärin vuodattaa valoa muille kuin etuoikeutetuille metsänreunoille ja korkeimmille puunlatvoille.
Mutta tänään kuohui kaikkialla elämä, sekä eläinten että kasvien, monimuotoisen rikkaana. Kuului hyönteisten surinaa ja lintujen laulua, silmikot aukenivat paisuvissa oksissa, jotka väräjävässä ilmassa rauskuivat kuin oikoilevat jäsenet.
Tämä oli ensimäisiä niistä päivistä, jolloin metsä, naisen tavoin, joka kauan on vastustellut rakastettunsa hyväilyjä, lopulta antautuu niille. Silloin kuohuu sen jok'ikisessä pikku jäsenessä elämää, silloin joka puussa neste riemuiten kohoaa, ja auringon kuumat suutelot saartavat metsän vallottavan, voittoisan lemmen voimalla ja tunkevat kokonaan sen läpi. Eikä metsä silloin enää tarjoo eläville olennoille eksyttävissä varjopaikoissaan vilpoisaa, vaikka pettävää suojaa.
Kaikki siinä lauloi, laulun ulospäin kumpuamatta; koko metsä kuohui hehkuvaa, sisäänpäin kääntynyttä, kuin keskitettyä elämää…
Keskellä tätä rikasta, puhkeavaa elämää kävi Kultarinta tuona aamuna ryöstämässä rastaiden pesiä pähkinäpuissa ja pikku tammissa päivän ravinnoksi.
Erään puun oksantyvessä, missä kolme keskikokoista haaraa yhtyi, istua värjötti rastas pesänsä reunalla, höyhenet pörröllään, pää hervotonna, silmät synkeän tuijottavina, kyyristyneenä poikasiensa hentojen ruumiiden yli, joilla tuskin oli vielä untuvapukua yllään.
Jokin näköhäiriö tuntui hänet huumanneen, sanoin selittämätön pelko kuvastui hänen silmissään.