Kaukana korkeuksissa oli hänet huomannut suuri petolintu, joka näytti leijailevan valossa. Räpytellen lakkaamatta siipiään, paikoiltaan hievahtamatta, kaula ojona, pää alhaalla, lumosi se tällä tyhjänpäiväisellä liikkeellään ja terävien rengassilmiensä kiehtovalla katseella lintuparan, joka äidillisen tunteensa pakottamana vaarasta huolimatta jäi pesäänsä.
Kauempana kokoontuivat toiset linnut yhteen, ja niiden siipien kahina ja pelokas viserrys kantautui laajalle. Ne tahtoivat näin, suurella lukumäärällään, rähinällään ja joukkovoimalla välttää turmiollista lumousta ja varmaa kuolemaa, niiden kohtaloa, jotka eivät liity muihin. Korpit rääkyivät ja osottelivat toisilleen vihollista pelon ja taisteluhalun vaiheilla, valmiina torjumaan iskuja, jotka eivät heitä edes uhanneet.
Petolintu, suuri hiirihaukka, jonka siipiväli oli sangen mittava, ei näyttänyt tästä välittävän, vaan oli kokonaan kiinnittänyt huomionsa saaliiseensa.
Ja äkkiä syöksyi se, tuntiessaan rastaan varmasti olevan vallassaan, kuin nuijalla iskien pesän kimppuun.
Mutta juuri kun sen koukistuneet kynnet, jotka jo edeltäpäin olivat iskuasennossa, olivat lintuun tarttumaisillaan, pisti äkkiä saman puun sokkeloista Kultarinnan pää uhkaavana esille.
Siipiään räpytellen pysähtyi verenhimoinen petolintu yhdelle noista kolmesta oksasta, johon se toisella jalallaan tarttui toisen hapuillessa tyhjää, ja ojennetun kaulan yläpuolella latuskainen pää tähysti julmana vastustajaa, joka hänen kanssaan kilpaili saaliista.
Istuen vastakkaisella oksalla, takapuoli ruumista pystyssä, terve käpälä alhaalla, lihavana ja voimakkaana tiheistä juhla-aterioistaan, raajat kissantapaisesti koukistuneena voimakkaaseen kaarrokseen, kaula pingotettuna, tappeluvalmiina, käänsi tuo pieni verenhimoinen eläin petolintuun päin hienon, latuskaisen päänsä liekehtivine timanttisilmineen, ja avasi kitansa paljastaen kaksi hohtavaa ja terävää hammasriviä. Kultarinta pysyi hievahtamatta, kuono pystyssä, sieraimet kokoon vetäytyneinä, viiksenkärjet eteenpäin, ojennettuina, hirmuisena suuttumuksessaan ja vihassaan.
Ja molemmat vastapuolet lävistivät toisensa kiehtovilla ja verenhimoisilla katseillaan kuin terävillä miekoilla. Oli syntymässä taistelu, tulinen, vielä epätietoinen tuloksiltaan, mutta joka tapauksessa tuskallinen ja tuhoisa saalisparalle. Tuo onneton linturaukka oli siinä kahden tulen välissä, sen höyhenet oli kuumeinen kauhunväristys pörristänyt, niin että siitä erotti enää vain mustan, liikkumattoman nokan, hapuilevat ja hurjat silmät. Onnettoman kaula näkyi tahtovan vetäytyä ruumiin sisään välttääkseen kuristavaa kynttä tai viiltävää hammasta. Kärsivän eläinparan sydän löi niin rajusti, että pienet sokeat poikaset, jotka olivat sen hentojen siipien suojassa, alkoivat piipittää tietämättä mitään näytelmästä heidän päänsä yläpuolella.
Molemmat viholliset lävistivät toisensa katseillaan kuin miekoilla. Olisi luullut, että näkymätön, voimakas side oli heidän välillään. Ja tämä side, joka kiristymistään kiristyi, jännitti myös entistä kiihkeämmin heidän lihaksensa taisteluun, tuimaan otteluun, johon he valmistuivat käymään satakertaisin, vihan kiihdyttämin voimin.
Ikäänkuin Kultarinta jo olisi lihaksiinsa koonnut kylliksi voimaa hyökkäystä ja puolustusta varten, lensi hän, takarajoillaan ponnahtaen aimo hyppäykseen, vihan nuolena oksaltaan petolintuun päin.