Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Isku osui petolintuun keskelle rintaa ja se horjahti; mutta sen mahdottoman suuret siivet olivat sen tuokiossa kohottaneet jälleen pystyyn, jopa ennenkuin sen koukkunokka ehti nipistimillään repäistä näädän vavahtelevaa lihaa. Sitten tarttuivat sen kynnet ahneesti kaapaisten Kultarintaan ja se kohosi avaruuteen, vieden pienen eläimen mukanaan.
Hiirihaukka kohosi saaliinsa painostamana viistoon. Se säästi kostonsa myöhemmäksi, muutamaa hetkistä tuonnemmaksi, kunnes näätä tämän kulun huumaamana, pyörtyneenä, typertyneenä ilmameressä, ei enää ajattelisikaan vastustella nokaniskuja.
Se erehtyi. Kohotessaan ilmaan mahtavan linnun verisissä kynsissä oli Kultarinta kyllä tuntenut huimausta niinkuin ne, jotka luottavat vain maahan ja jalkoihinsa; hänen kauhun sokaisema katseensa ei ollut voinut arvioida sitä kasvavaa kuilua, joka hänet erotti maailmastaan, mutta raivokas viha oli hänet vallannut. Ja hän painoi syvemmä linnun rintaa vasten kitansa vihaa hehkuen ja verta janoten ja ponnahteli, voimakkaampana ja notkeampana kuin milloinkaan, kinttujänteittensä voimalla lähemmä petolintua, löytämättä jaloillensa tukikohtaa ja syöpyen hiirihaukan kynsiin, jotka häntä pitelivät tulisissa pihdeissään.
Yhdellä iskulla, suonenvedontapaisella, epätoivoisella ponnistuksella, jonka voimasta hiirihaukka veti jalkansa koukkuun, oli Kultarinta takertunut kiinni petolinnun ruumiiseen, ja raivokkaana iskenyt sen sisälmyksiin kylmät, veitsenterävät hampaansa, joita ei mikään mahti olisi niistä saanut irti riuhtaistuksi.
Kuolevan ihmisen elein nykäsi petolintu tuskissaan päätään taaksepäin. Avoimesta haavasta tihkui verta, ensin tulipunaisena ja lämpimänä kasteena, sitten nopeampina ja katkonaisina suihkuina. Ja suuria veripisaroita putoeli alas syvyyteen, aina suurempia sen mukaan kuin purema eteni ja reikä rinnassa laajeni. Hiljentäen silloin lentoansa ja kohoten pystysuoraan, enää mitään näkemättä, tuskien huumaamana nousi lintu nousemistaan, Kultarinta sydämeen syöpyneenä kuin surman nuoli, jota hiirihaukka puristi entistä kiihkeämmin ankaroissa kuolontuskissaan.
Petolinnun kynnet, jotka suonenvedontapaisesti olivat iskeytyneet näädän selkään ja rintaan, olivat syöpyneet läpi nahan, lihaksien, puristaneet rikki keuhkot, sydämen, kaikki vertavuotavat sisälmykset, ja sotkeneet kuin taikinaa elävää ja höyryävää lihaa. Ja samalla Kultarinta leppymättömänä, liikkumattomana, hänkin kostoansa suorittaen, repi hampaillaan punaisen haavan linnun sisälmyksissä yhä suuremmaksi.
He kohosivat hurjina kohti auringonvaloa yhtä huumaantunutta nousua. Äkkiä keikahti mahtava lintu verettömänä nurin syvyyden yläpuolella vaipuen hervottomille siivilleen. Ja kiemurrellen kuolonkamppailun viimeisissä tuskissa, petolinnun yhä puristaessa uhrinsa ruumista jäykissä kynsissään, syöksyivät molemmat ruumiit syvyyteen.
KANIINIEN SALAKAPINA.
Jänö-Jussi, Riihivuoren metsässä oleskeleva punaisenruskea jänis, aikoi vaihtaa Vattuperän vadelmapensaikon, jossa oli pitänyt asuntoa eräästä kesäkuun aamusta lähtien, tummiin kylvömailas- ja tuoksuviin nurmiapilasketoihin ja lähti matkaan hämärän turvissa.
Hän oli nukkunut Vattuperän rotkossa silmät selällään, ikäänkuin olisi pelännyt, etteivät hänen, vanhan metsänkulkijan korvat kykenisi riittävän tarkasti vaarinottamaan ympäristön ääniä. Näreikön väriloisto, joka vaihteli lehdiköissä väreilevän valon mukaan, synnytti alituiseen ilkeitä, mieltä masentavia, lepoa häiritseviä painajaisunia.