Vaikkei mikään ulkonainen seikka ollut Jänö-Jussille antanut pelon aihetta, hankki hän kumminkin itselleen varmuuden ulkonaisesta turvallisuudesta suunnaten vuoroon joka haaralle ruskeat, valkonipukkaiset korvansa niinkuin sotamies, joka tutkii asettansa taistelun edellä, taikkapa vain niinkuin matkustaja, joka ennen matkallelähtöä katsoo, että tukkansa on sileäksi kammattuna.
Sitten kohottivat hänen takakäpälänsä, jotka olivat pitkät ja kestävät kuin teräsjouset, hänen pulskan, valkoisen takaruumiinsa korvien tasalle ja viskasivat hänet kuin pyssyllä lau'aisten muutamien askelten päähän suosiollisesta vadelmapensaikosta. Sen hän vanhan kokemuksen nojalla — ei vain turhasta oikusta — oli valinnut lepopaikakseen yhdeksi päiväksi.
Jänö-Jussi, Vattuperän yksinäinen erakko ja sen nautinto-oikeuden omistaja, oli tämän metsäkulman ainoa hallitsija, joksi hänet kaikki muut jänikset olivat tunnustaneet. Kuukausia sitten oli hän eräänä syysyönä löytänyt aution rotkon, saapunut sinne punaisenruskeat säärystimet savisen loan koristamina ja ottanut sen asuinpaikakseen. Eikä yksikään tuohon pitkäkorvaiseen heimoon kuuluva, kuuliaisia kun olivat ikivanhoille vaistoille, ollut yritellytkään, kuten sadun näätä, riidellä häneltä pois tätä paikkaa, jonka hän ensimäisenä oli löytänyt.
Ehkäpä oli hän unohtanut sen syysillan, jolloin hän uupuneena oli joutunut kauas syntymämetsästään mielettömänä paeten verenhimoista koiraa, ja laskenut ankkurinsa tälle rauhalliselle rannalle. Tehtyään muutamia taitavia, kaksi- tai useampikertaisia kiertoja, oli hän asettunut kahden lokaisen vaon väliin, joista häntä ei voinut erottaa, turpa tuulta vastaan, joka liittolaisena tai ystävänä huolellisesti painoi alas hänen selkäkarvansa paremmin hänet salatakseen. Ja koko yönä ja seuraavana päivänä hän ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.
Vasta hämärässä oli hän lähtenyt taivaltamaan, haluten aluksi kulkea entiselle oleskelupaikalleen viepää tietä. Mutta ajatus, että edellinen rotkoissa oleskellut jänis oli epäilemättä joutunut metsästäjien käsiin jättäessään tämän ihailtavan oleskelupaikan, lisäksi apilas- ja mailasketojen likeisyys ja tämän tuulten suojaaman metsäkulman jylhä rauha olivat pidättäneet hänet siellä. Ja Riihivuoressa oleskelevat jäniksenpoikaset, tultuaan täysikasvuisiksi ja hakiessaan hekin täällä yksinäisyyttä, olivat vastustamatta jättäneet hänelle metsän riidattoman yliherruuden.
Varovaisin loikkauksin, pysähtyen joka hypyn välillä, lähti Jänö-Jussi kesäkuun-illan sametinpehmeässä ja hyväilevässä puolihämärässä tuttuja syntymäseutujansa kohti. Hän tarkasteli ilmaa saadakseen selville metsän värähtämättömästä tyynestä huolimatta tuulen suunnan, jonka heikko henkäys sai puiden kuivat, näännyksissä olevat lehdet painumaan alas. Tuuli kävi etelästä, ja hän suuntasi kulkunsa sitä aituuksen aukkoa kohti, joka oli enimmän etelään päin, ikäänkuin tahtoisi urkkia tietoja niin kaukaa kuin suinkin ja erottaa erehtymättömään korvaansa osuvasta tuhatsorinaisesta huminasta ne melkein huomaamattomat äänet, joita hiljaa keinuva yöilma saattoi salata.
Muutamissa hetkissä oli Jänö-Jussi poissa metsästä, ja kun hän, saavuttuaan aitauksen varjoon, tunsi olevansa turvassa, läksi hän pois alueeltaan, rinnassaan turvallisuudentunteen suoma rauha ja mielihyvä. Silloin tällöin nykäisten palan hyvätuoksuista ruohoa, huvittelihe hän kuin nuori varsa, iloiten yksinäisyydestään. Hän hyppi mättäältä mättäälle, hipaisten pensasaitoja ja aika-ajoin kääntyen kylään päin. Sieltä kantautui vielä joitakin lörpötteleviä ääniä, joista jänön huoleton, luottavainen mieli ei piitannut.
Eräällä puna-apilaskedolla, joka oli täynnänsä makeita kukkia, tapasi hän tavallisesti metsän muut jänikset, öiset toverinsa. Mutta yhteen tai kahteen kuukauteen ei Jänö-Jussi ihmeekseen ollut tavallisella yhtymäpaikalla enää kohdannut noita pitkäkorvia, joiden kanssa hän hieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä kosteita ja tuoksuvia vihreitä niittyjä.
Hän ei niitä enää nähnyt. Ja Jänö-Jussia ihmetytti joka ilta enemmän, sitä enemmän, kun hän nyt näki suurten pitkäkoipien sijasta laumoittain pienempiä, tummempivärisiä, yltiöpäisen näköisiä heimolaisia, joiden lukumäärä tuntui kasvamistaan kasvavan. Nämä heittivät häneen vihaisia silmäyksiä ja olivat ärein äännähdyksin ja värähtelevin sieraimin vastanneet hänen ystävälliseen tervehdykseensä.
Jänö-Jussi oli salaa levoton näistä naapureista, vaikkei vielä huomannut yhteyttä suurempain pitkäkoipisten katoamisen ja näiden outojen serkkujen ilmestymisen välillä. Kumminkin oli hänestä vastenmielistä, että tuo joukko, joka kaivautui maakoloihin sensijaan että olisi pitänyt asuntoa rotkoissa, yhä lisääntyi ja edelleen pysyi hänen lähellään.