Jänö-Jussi oli Rähivuoren jäniksistä voimakkain ja kookkain, mutta ei ollut milloinkaan väärinkäyttänyt voimiaan ketään vastaan omaksi edukseen. Hän katselikin näitä pieniä heimolaisia, jotka hän helposti olisi voittanut tappelussa tai kilpajuoksussa, hyväntahtoisen leppeydellä ja voimakkaan tyynellä varmuudella.
Hän kulki siis koko yön niityltä niitylle, hyppi ruohomättäältä toiselle, loikkasi pitkin polkuja ja teitä, harppasi syrjään turpa ja takapuoli koholla maistelemaan jotakin hyvätuoksuista rehukasvia, jota hänen satunnaisesta oikusta teki mieli.
Oli alakuun aika. Noin yhden tienoissa aamuyöstä kohosi kuun hopeinen sirppi taivaalle tähtien kimmeltäessä monenvärisinä. Jänis katseli kuun nousua istuen pystyssä takaruumiillaan, yhä ihmeissään ja hiukan levotonna valosta. Äkkiä sai outo näytelmä hänen hämmästyksestä jähmettymään siinä mättäällä istuessaan.
Suuren kiviröykkiön ympärillä, jossa oli laakson kiviä vanhan tavan mukaan kasattuina samaan paikkaan, huomaa hän lukuisan, oudonnäköisen joukon kaniineja olevan vilkkaassa liikkeessä ja neuvotteleman keskenään.
Milloin istuen takapuolellaan, milloin kokonaan seisten takakäpälillään, vaihtaen paikkaa, nousten ja laskeutuen, luimistaen korviaan kuin miettisivät ja kuuntelisivat, viskaten ne taaksepäin kuin tahtoisivat ilmaista vihaa, näyttävät ne tämän nousevan kuun eksyttävässä valossa väliin kuin tanssivan öistä tanssia. Pitkäkorvainen ei tunne sitä, ja kun hänellä — yhtä vähän kuin hänen kaltaisillaan kenelläkään — ei ole seurusteluvaistoa, ei hän voi vähääkään ymmärtää noiden houkkien hillitöntä naamailveilyä.
Pienet, herkkäliikkeiset turvat irvistelevät oudosti, paljastaen näkyviin nakertajien terävät hammasrivit. Etukäpälät lyövät vihaisesti pientä rintaa vasten, kohoavat sitten turvalle saakka. Usein kuuluu myöskin kovempi lyönti, ikäänkuin kehotus väkivallantekoon tai vaitiolokäsky: voimakkaampi takakäpälä iskee maahan, josta kuuluu kumahtava ääni, mikä voimakkaasti antaa käskylle pontta.
Jänö-Jussi katselee kaukaa, pää sivulle kääntyneenä, yhdellä silmällä, suurella, punaisella, mykevällä, ällistyneen näköisellä, tätä outoa näytelmää, ikäänkuin jokainen näkemänsä liike päättäisi hänen vapaudestaan ja hengestään.
Vihdoinkin koittaa aamu, lauma hajaantuu, ja Jänö-Jussikin aikoo lähteä rotkoonsa takaisin. Mutta jokaisen hänen käytävänsä suulla on kaksi kaniinia kuin vahtia pitämässä. Nämä katselevat häntä hänen sivu kulkiessaan virnistäen turvallaan, mikä ei ennusta hänelle hyvää. Etempänä tapaa hän toisia, niitä on vieläkin etempänä, ne näkyvät piirittävän rotkon. Jänö-Jussi painuu arkana ja levottomana syvälle metsikköön suurten vadelmapensastojen suojaan. Niitetylle heinämättäälle, toisiinsa takertuneiden, kasattujen heinien suojaan, tuulensuuntaa tutkien, kääriytyy hän keräksi ja vaipuu tavanmukaiseen lepoonsa.
Siinä hän nukkuu savisella, hyllyvällä maaperällä, keskellä ruosteenvärisiä heinämättäitä, joista häntä on vaikea erottaa, korvat huolellisesti painettuina selkää pitkin, ja on näköjään kuin iso, tumma, ajan ja luonnonvoimien silottama kivi. Hän kuuntelee ja katselee olentonsa täydellä, itsetiedottomalla tarmolla. Korvien mustanvalkeat kärjet vavahtavat, kun outo ääni, jota metsässä ei tavallisesti kuule, epäsointuisasti yhtyy siihen yksitoikkoiseen säveleeseen, joka hänet tuudittaa uneen tai tavallista pitempi hiljaisuus keskeyttää lukemattomat sulosointuiset hänen lepoansa säestävät äänet, tai aurinko tavallista hehkuvampana valaa tähän loukkoon kuumaa valosuihkuaan, kirkastaa vadelmapensaikon hehkuvan vehreäksi ja tunkeutuu hänen pyhättönsä pimentoon huolimatta edessä olevista, tanakoista, tuoreista vesaoksista.
Hänen lepoansa häiritsevät alituiseen mitä masentavimmat unet, mitä ilkeimmät painajaiset, jotka saavat hänen äkisti luimistamaan korviansa tai avaamaan silmäteränsä laajaksi ja säikähtäen havahtumaan hereille.