Koska hän on hämmennyksissään edellisen yön näytelmästä ja kaniinien pirullisesta piirityspuuhasta, paisuu pieninkin epäilyttävä ääni hänen päässään tuhoatuottavaksi ukkosen jylinäksi. Samoin näyttää hänestä auringonvalon kajastus tuoreen lehden loistavalla pinnalla mahtavalta tulipalolta, heijastuessaan hänen munanmuotoiseen, kultakehyksiseen silmäteräänsä. Se on kuin hornan rovio, jossa viattomien jänisraukkojen sielut saavat palaa niinkauan kuin loppumattomia metsästysretkiä kestää…
Iltahämärä havahuttaa hänet vihdoin tästä kiusallisesta horrostilasta. Hän herää. Hän kuuntelee. Hetki on rauhaisa. Metsäpuiden latvoissa liikahtelevat lehdet hiljaa itätuulessa, kuin liehuttaisivat puut hyvästinsä häipyvälle päivälle. Ja Jänö-Jussi hyppää yhdellä harppauksella yli metsän raja-aidan ja sen kostean ojan, joka on ajautunut täyteen sammaltaneita kiviä ja mädänneitä lehtiä.
Mieltä rauhottava tuoksu leviää tuoreilta niityiltä; hetki on hiljainen ja näyttää hymyilevän hänelle, ja pian saa hän takaisin sitä luottavaisuutta, jota synkät, häiritsevät aavistukset ovat järkyttäneet. Hän unohtaa ne. Täällä on hän kaikkialle tervetullut, kaikkialta hän saa lempeätä kohtelua osakseen. Apilaat tuolla etempänä hajahtavat hunajalle. Tuossa hän jo heittää kuperkeikkaa rantamaiteitten ja purppuranväristen nurmiapilain seassa, onnellisena yksinäisyydessään. Silloin alkaa äkkiä ja joka haaralta samalla kertaa kuulua kimeitä, piipittäviä ääniä, jotka ovat kuin sotahuutoja tai liittoutuneiden keskinäisiä merkinantoja.
Ovatko ne vihollisääniä? Ne eivät ole kettujen kimeätä vingahdusta, ei koirien raivoisaa haukuntaa eikä raa'an ihmisäänen käheyttä. Ne ovat tuttuja ääniä. Ja äkkiä hän säpsähtää, mielessään eilisyön muisto. Vaara on tarjona! Täytyy livistää pakoon. Ja hänen silmänsä laajenevat suuren suuriksi, hänen korvansa liikkuvat vastakkain ja ristitysten ikäänkuin toisiinsa iskevät miekat, mutta joka suunnalta kohoaa ääniä, jotka paisumistaan paisuvat.
Ja nyt näkee hän laskevan päivän epäselvässä valossa niiden, jotka hän eilen näki vanhan kiviröykkiön ympärillä, joka haaralta tulevan esille ja hyppivän häntä kohti. Niiden luku on eilisestään lisääntynyt, ja ne kulkevat häntä kohden piirissä, joka sangen nopeaan supistuu.
Ne lähenevät, ne likistävät toisiansa ja tuuppivat toisiansa; ne näyttävät kasvavan, niitä on määrätön luku, ne ovat jättiläisiä. Minne paeta? Ja siinä on Jänö-Jussi tyrmistyneenä, kaula pitkänä. Vaara kasvaa, vaara lähenee, vaara käsittää hänet pian… mutta mikä vaara?
Tuntuu kuin muurinmurtajan isku hänen rinnassaan; turvat puhisevat, käpälät kärsimättöminä tallaavat maata. Jänö-Jussi on kaadettu kumoon, häntä poljetaan, purraan, revitään. Sitten lauma loittonee. Kaikki on ohitse!
Ei, hän on vasta vankina! Kaksi pientä, verenhimoista kaniinia puree rikki hänen korvansa viiltävillä hampaillaan ja pitää häntä, saatuaan hänet kumoon, kuin kiinninaulittuna maassa; toiset kaksi ovat etukäpälien kimpussa, ja kaksi voimakkaampaa, jotka jo ovat kokeneita ja taitavia ammatissaan, jäykistävät hänen takakäpäliänsä estäen niitä liikkumasta, pitäen niitä hajallaan rivossa asennossa.
Hillitön lauma hänen ympärillään nousee ja laskee kuin elävä aita; turvat vavahtelevat, ja tiheään räpyttävien silmäluomien sisäpuolella punertavat kuperapintaiset silmät verenhimoisina, ilmaisten hellittämätöntä vihaa. Tyrmistynyt Jänö-Jussi pysyy liikkumatonna, hievahtamatta paikoiltaan. Elävä aita häälyy, sitten pysähtyy edessäpäin liikkumattomaksi; ainoastaan takapuolella olevat kohottavat ilmaan verenhimoisia turpiaan, ja niiden punaiset silmät näyttävät tahtovan hänet lävistää.
Ja nyt uhripappi alkaa työnsä.