Hän painaa hienoturpaisen päänsä Jänö-Jussin mahaa vasten. Hänen hampaansa, jotka ovat terävät kuin terässakset, viipyvät hetken punertavassa karvassa, ja yhdellä iskulla repäisee hän irti kivespussin, jonka hän, samoinkuin veriset lihat, sylkee pois suustansa, katsojain tömistäessä jalkojaan nopeassa tahdissa. Jänö-Jussin vihlova, epätoivoinen valitus, jonka kipu ja pelko paisuttavat kaameaksi voihkinaksi, kaikuu rotkossa vallitsevassa hiljaisuudessa. Lauma ei liikahda, ääneti se nauttii näistä huudoista ja katselee mykkänä näitä kärsimyksiä, tylyyn vihaan jähmettyneenä.
Etemmä ja syvemmä lihaan upottaa säälimätön raatelija aseensa. Kuuluu toisiaan vastaan kalahtavien hampaitten terävää, karskahtavaa ääntä ja punaisessa turvassa heiluu sinne tänne läsnäolijain nähden muodoton ja verinen liharepale, jonka hän virallisin elein jättää apulaiselle, jotta se kulkisi hampaista hampaisiin. Turvat näyttävät irvistelevän ja Jänö-Jussin valitus kohoo yhä yksinäisenä ja entistä kaameampana laskeutuvaan yöhön.
Pyöveli aikoo jatkaa työtään. Mutta siiloin kuuluu läheltä rattaitten jyrinää ja joku koira, jonka nenään tuuli on vienyt viestin kaniinien läsnäolosta, alkaa vimmatusti haukkua. Koiran kulkusen kilahtaessa alkaa silloin vihainen piiri Jänö-Jussin ympärillä särkyä ja hajaantua ja hän, villi kulkurieläin, jää yksin tuon ihanan yön helmaan, joka lupasi nautintoja.
Mutta viimeisestä koiraskilpailijasta ei enää ollut pelkoa, viimeinen salakapina oli onnistunut, kaniinien viha oli tyydytetty.
Ja silvottu Jänö-Jussi, mieletönnä kivusta ja pelosta, livahti tänä hiljaisena onnettomuuden yönä tiehensä Vattuperästä ja kiiruhti täyttä vauhtia kohti pensastoa, jossa hän ensi kertaa oli nähnyt päivänvalon, siihen kaukaiseen seutuun, josta raivostunut jahtikoiraparvi oli hänet eräänä syyspäivänä karkottanut. Ja Jänö-Jussi ymmärsi nyt liiankin selvästi, miksi hänen suuret, ruskeakarvaiset veljensä olivat jättäneet rotkon, nuo veljet, joiden kanssa hän kuuttomina öinä hieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä tummia kylvömailasia ja tuoksuvia nurmiapilaita.
UTELIAAN PALKKA.
Ollervo hyppeli, tammenterho hampaissa, polkua reunustavien pähkinäpuiden ja leppien oksilla, missä hän oli jo monen monta kertaa tänään käynyt. Pienet korvat olivat luimussa, silmissä oli ilon ilme, häntä oli toisinaan kietaistuna ylös kuin laahustin, toisinaan kohollaan töyhtönä, levittäytyen siron päivänvarjon tapaisesti suoraan hänen päänsä ylitse.
Hänen painostaan kimmoiset oksat nousivat ja laskivat, hipaisten puiden juurella kasvavia sanajalkoja. Ja tuo taitava hyppijä, väsymätön ilonpitäjä jännitti, kohoilevien oksien antamaa vauhtia hyväkseen käyttäen, koipensa yhä korkeampiin ja pitempiin hyppyihin, ikäänkuin pensaat olisivat hänet puhaltaneet ilmaan tai ikäänkuin hän olisi ollut pallo, elävä ja iloinen lelupallo metsän asukkaiden käsissä.
Hän kulki hypellen eteenpäin, joka lihas jännitettynä kimmahti korkealle, ja kupsahti taas maahan asti. Ja missä hän auringonvaloa vasten vilahteli oksien lomitse, oli häntä vaikea keinuvista puunoksista erottaa. Siellä hän uiskenteli vehreässä aallokossa, keikkui siellä kuin vedessä ajelehtiva esine, kauniin ilman houkuttelemana.
Hän oli paluumatkalla metsänrinteeltä, missä kävi pähkinä- ja tammipuista etsimässä talviravinnokseen keltaisia pähkinöitä ja kypsiä tammenterhoja, jotka siellä joutuivat varemmin kuin hänen asuntonsa lähistöllä.