Oli aika koota ruokavaroja talteen. Oli lopussa kisapäivät, jotka oli vietetty kuusien ja tammien oksilla. Ei enää ollut aikaa alituisiin kisailuihin, ei joutanut enää olemaan piilosilla puiden oksilla, ei tekemään huimaavia ilmahyppyjä ja uhkarohkeita viippahyppyjä. Vuotuinen elonkorjuu oli ovella, sillä pianpa putoisivat puiden hedelmät maahan mätänemään, pianpa talvi, pakkaset, sateet ja lumi pakottaisivat hänen sulkeutumaan luolaan tai ilma-asuntoonsa. Sillä talviasunnokseen hän ehkä valitsee kallionkolon, jonka hän puhdistaa hyvin ja pehmittää huolellisesti sammalilla ja kuivilla lehdillä. Sitten hän jakaa sen yhtäsuuriin osastoihin, eri aittoihin, joihin hän tallettaa ruokavaransa, lajitellen ne eri kasoihin. Tai asettuu hän aarniopuuhun tilavaan koloon, tuulen ajamien lehtien tai sammaleen peittoon, ja tukee asuntonsa risuilla. Näin syntyy pieni, hyvin varustettu linnoitus, suuren, luoksepääsemättömän puun, mieluimmin kuusen tukevaan oksantyveen.
Sinne hän palasi joka retkellä, puoliavoimessa kidassaan etuhampaitten välissä keltainen, sileä, paljas pähkinä tai hyvin paisunut, kookas ja painava tammenterho, jonka hän oli valinnut kolmikulmaisesta siemenkopasta kaikella sillä huolellisuudella, jonka hänen eläinvaistonsa ja varma kokemuksensa hänelle olivat neuvoneet.
Heti pesäänsä saavuttuaan laski hän saaliinsa pieneen aittaansa, jonka hän talveksi aikoi tarkoin tilkitä. Täältä aikoi hän tarpeen mukaan ottaa esille ruokavaroja ja heittää pois tarpeettomat ja tilaa vievät jäännökset joko pienestä sivu- tai isommasta pääaukosta. Ja näin haaveillen ryhtyi hän korjaamaan, yhä iloisena, hypellen pitkää ja kapeaa sisäänkäytävää, jonka hän sisäpuolelta saattoi avata ja jälleen tanakasti sulkea kestävällä sammalmuurauksella.
Näin hän oli tehnyt edellisenä vuonna ja näin hän tekee joka vuosi. Lämpimäksi vuodenajaksi jätti hän aina asuntonsa autioksi ja tyhjäksi ikäänkuin tuuleutumaan pitkän talven ummehtuneesta ilmasta, ottaakseen sen täysin puhtaana jälleen huostaansa.
Hän oli viettänyt kauniin vuodenajan huvilassaan, pienessä pyöreässä sammalpesässä, jonka hän joka kevät rakensi uudelleen. Tässä vihreässä kesämajassaan, joka riippui tammen oksantyvessä, soi hän suojan vuosittain vaihdetuille lemmityilleen.
Mutta heti kun poikaset olivat kasvaneet täysikäisiksi, lähteneet pesästä hajotakseen kukin haaralleen, oli hän jäänyt yksin viettämään iloista ja huoletonta elämää auringon alla, syöden huomisesta huolehtimatta sellaisia metsän hedelmiä, jotka säilyvät vain kotvasen. Joskus lähti hän seikkailemaan rajaniityille ahmiakseen mahansa täyteen kirsikoita, joita ei voi säilyttää, ja joskus myöskin, vaikka sangen harvoin, nipisti verenhimoisena kuoliaaksi pikku lintusia niiden pesissä tai oksilla, josta hän ne äkkiarvaamatta sieppasi kynsiinsä.
Useimmiten hyppeli hän oksalta oksalle, tyytyväisenä päiväänsä ja elämäänsä, koko ruskea ruumis ilmassa, ponnahtaen kuin raketti ylös vähimmänkin sysäyksen heilauttaessa puuta, tai kuin loistava leikkisuihku, jonka lyhteenmuotoisissa säteissä näkee monenvärisiä kimalluksia.
Hän söi siellä missä kulloinkin oli, useimmiten kumminkin määrätyssä paikassa korkeiden kuusien juurella, metsämeren helmassa jylhässä saaressa, jossa hän tapasi iloisia tovereita.
He kiipesivät pitkin korkeita, suoria honkapuita, jotka olivat paljaita latvaan saakka ja näyttivät luonnon tekemiltä viiritangoilta. Siellä panivat he joukolla toimeen metsäjuhlat keskuudessaan. Näiden honkien latvoissa, suurissa yläoksissa riippui painavia käpyjä, jotka ikäänkuin tarjoutuivat palkinnoiksi rohkeille vallottajille ja joiden siemenille nämä olivat ahneita. Sinne he kiipesivät milloin vuorotellen, milloin jälekkäin, päästäen kurkustaan kimeitä huudahduksia. Mieluummin liikkuivat he noissa pyörryttävissä latvoissa kuin pehmeätä maata myöten, jossa käpäläin pitkät kynnet hidastuttivat kulkua.
Ja kun linnun tai muun eläimen ääni saapui heidän korviinsa, käänsivät he ilmassa pikku päätään, kuuntelivat tarkkaavina ja syöksyivät nuolena heti äänen suuntaan tapaamaan iloista Närhi-Jaakkoa tai Hölppä-harakkaa, iloitakseen niiden naurun säkätyksestä, niiden kuperkeikoista, niiden lemmittelyistä tai niiden riidoista. Katsellen niitä ylhäältä asettuivat he useimmiten oksien tyveen, pää yksin näkyvissä, leveä, tuuhea häntä joko selkää pitkin painuneena tai ruumiin ympärille viuhkan tapaan levinneenä, eksyttääkseen vihollista, jonka äkkiarvaamatonta hyökkäystä heillä ehkä oli syytä peljätä.