Tänään oli Ollervo lähtenyt metsästä. Hän oli kulkenut metsänrintaan suurelle, sammaltuneelle, polttavan helteiselle kiviaidalle ja säikytellyt sisiliskoja, jotka siellä olivat päivää paistattamassa, mutta äkkiä lähtivät pakoon turvapaikkoihinsa nähdessään hänen kiitävän häntä vaakasuorana, takaruumis korkealla, pää alhaalla, ikäänkuin rangaistusta pakenemassa.
Hän oli oleillut pähkinä- ja pyökkipuissa, valinnut terhon ja kulkenut takaisin metsänrintaan oksia myöten, joka hänestä oli tutuin ja mukavin tie.
* * * * *
Polku aukeni pimeänä katettuna käytävänä, jonka ristikaarinen holvi välkkyi auringon valossa, ja jonka laki, leväten kuin sillankansi kahdella tummalla reunuksella, ylhäällä aivan väreili valomeressä. Lukemattomat juuret pistivät esiin maaperästä, joka oli tallattu sileäksi kuin permanto, ja virkeä tuuli puhalsi lähettäen maininkinsa kasveihin polun reunoille. Ihmisten tallaamat pahkuraiset juuret risteilivät poikkipuolin polulla muistuttaen paloteltuja jättiläiskäärmeitä, joiden pää ja pyrstö olivat peittyneet vadelmapensaiden, mädänneiden oksien ja lakastuneiden lehtien sekaan. Katkenneista oksista kuuluva rotan arka rapina ja vähäinen liikahdus keskellä tuota epäterveellistä ja myrkyllistä ryteikköä rotan pään pistäessä näkyviin ja hännän heilahtaessa, saattoi usein antaa näille kyhmyisille juurikasoille todellakin sellaisen näön, kuin ne olisivat olleet eläviä.
Tällä karunlaisella paikalla olivat muutamat pähkinäpuut ja lepät päässeet kasvamaan ja muodostivat jonkinlaisen harvan, läpinäkyvän aidan. Tämä aita jatkui pitkin polun syrjää pehmeänä, ohuena, huojuvana ketjuna, jonka renkaihin siellä täällä puutarhurin veitsi oli käynyt aukkoja tekemässä ja joka paikka paikoin ehkäisi tai tukahdutti saarnipuun tai pyökin tyvioksat kasvussaan.
Aurinko, joka hyväili latvoja, yrittäen ajattelemattoman ystävän tavoin tunkeutua korkean metsän perhesalaisuuksiin, lennätti paikka paikoin sinne joitakin säteitään urkkimaan. Nämä sattuivat maahan tai kimmahtivat siitä takaisin viekkaasti pujottauduttuaan läheisten harvempilehtisten oksien lomitse.
Mutta siellä täällä ojentui laaja, tuuhea tammenoksa ylöspäin kuin siveä käsi, joka toisaalle päin piti vahtia ikäänkuin kätkeäkseen jokaiselta tunkeilevalta katseelta metsän arat elimet. Näin pitivät metsän suuret, kokeneet vanhukset, vastuunalaisina tehtävistään, huolta siitä, ettei asiaton tungeskelija saanut mitään ihmettelemisen aihetta.
Tarkaten eri ääniä, iloiten auringon valosta, linnun laulusta, kärpäsen surinasta, pysähtyi Ollervo välistä keinuvan oksan päähän tervehtimään avaruutta, uhmaillen tyhjyyttä allaan. Ja hän lähti uudelleen matkaan entistä uljaampana, pingotti äärimmilleen lihaksensa ja hermonsa, lensi näin korkeammalle määräpaikkaansa, johon hän sirosti laskeusi kimmoisten oksien antaessa hiukan myöten, käpälät eteenpäin ojennettuina, häntä suorana, kynnet koukistettuina tukeviksi ja varmoiksi pihdeiksi.
Polulta, jonka varrella hänen lähtiessään oli vallinnut hiljaisuus, kuului parhaallaan suuren tammen juurella rastaan mieltä ilahduttava kutsulaulu.
Mitähän tuo juhlallisen jäykkä kapellimestari, joka kävi aina virheettömään hännystakkiin puettuna, mahtoi tarkottaa kevätkonsertilla tähän aikaan päivästä? Tavallisesti kuului aamunkoitteessa tai hämärissä sen säännöllinen "tsa-tsa" varotuksena toisille linnuille tai yön tunnussanana. Outoa oli tämä! Täytyy mennä katsomaan. Ja Ollervo rientää, pieni pää kaulaan uponneena, kuin neuvoton juoksupoika, kumartuu nopein liikkein oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja sivulle, nähdäkseen puunoksien monenkertaisen lehtiverhon takaa keltasaappaisen viheltäjän veljiään kutsumassa.