Laskeuduttuaan tarpeeksi alas notkealle oksalle, kumartui hän hermostuneesti eteenpäin, ja hänen vilkas katseensa tunkihe läpi tyhjyyden. Mutta ihmeekseen ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Silloin ilmestyi puun juurelle suuri, punaisenruskea koira, joka haukkui vimmatusti, puhisi äkäisesti kuono pystyssä, säikäyttäen rähisevällä esiintymisellään ja haukunnallaan Ollervon, joka kauhuissaan hyppäsi syrjään. Samalla kuului kova ihmisääni, ja ankara pamahdus sai aamutuulen hivelemät puiden lehdet säikähdyksestä lepattamaan.
Ja samassa huomasi Ollervo ympärillään korvia vihlovaa surinaa, kuin olisi koiran kintereillä ärtyneitä ampiaisia ollut lentämässä, jotka tuulenpuuskan nopeudella kulkivat ohi häipyen äkkiä kuulumattomiin.
Korvien karvatupsut pörrössä, häntä kilpenä selällä, hampaat vihasta ja pelosta kalisevina, kiiti hän nuolena eteenpäin, asettuen oksille kaikkiin mahdollisiin asentoihin, kieri pallona puiden ympärillä, hyppi eteenpäin, ylös, alas ja sivuille. Näin pakeni hän hillittömän hurjaa vauhtia jälillään haukkuvaa vihollista, joka oli häntä säikäyttänyt rähinällään ja uhannut noilla vinkuvilla rakeillaan. Sillä Ollervo, joka oli nähnyt vain koiran eleet, luki tietysti, aivan johdonmukaisesti, hänen syykseen sekä pyssynpaukkeen että vinkuvat lyijyrakeet.
Hän saapui taitavia mutkia tehden sammalpesäänsä, johon hän laski huolellisesti säilyttämänsä tammenterhon, ja kiipesi piiloon viereisen puun latvaan, tutkien syvyyttä allaan ja kuunnellen poistuvan koiran etenevää haukuntaa. Koiran poistuttua vaimeni hiljalleen hänen peljästyksensä ja hänen vihansa lauhtui.
Kuinka olikaan tuo kömpelö eläin, joka uhkasi häntä maasta, voinut sinkahuttaa hänen jälkeensä nuo vinkuvat rakeet, jotka saivat pakenijan karvat nousemaan pystyyn ja hänen raajansa herpautumaan! Mutta metsässä ei enää ollut mitään häiritsevää ja Ollervo lähti uudelleen keräämään ruokavaroja, kulkien pitkin tuttua polkua, aukoen nopeilla ja rajuilla hypyillään sen reunalla olevia vihreitä uutimia ja siten auttaen urkkivaa aurinkoa, joka heti pujahti rikostoverinsa tekemistä verkonsilmistä.
Näin kului useita päiviä rauhallisessa, iloisessa keräystyössä.
Ollervo kulki jälleen polkuansa alaspäin, tällä kertaa hampaissaan pähkinä. Sen hän aikoi kantaa siihen aittansa komeroon, joka tälle muonalle oli varattu. Äkkiä säpsähti hän maiskahtavaa ääntä, jonka jälkeen kuului useita kurkkuääniä. Peljästyksissään kiipesi hän suoraapäätä siihen korkeaan puuhun, jonka alitse hän kulki.
Kun hän oli tullut ensimäisille oksille ja tunsi olevansa tavalliselta hyökkäykseltä turvassa, pysähtyi hän äkkiä ja katsahti maahan. Hän näki siellä oudon, kaksijalkaisen olennon, joka häntä tarkkaavaisena katseli. Ollervo kääntyi heti päin miestä, kätkeytyen pyökkipuun rungon suojaan, ja katseli hänkin vuorostaan tuota outoa, moniväristä olentoa, valmiina ensimäisen uhkaavan liikkeen huomatessaan hyppäämään syrjään ja eksyttämään vihollisensa, kuten edellisellä kerralla oli rähisevän koiran jätiltään haihduttanut.
Mutta mies ei haukkunut kuin koira eikä tehnyt uhkaavia liikkeitä, ei siis voinut olla vaarallinen, olihan vain hiukan hullunkurinen, sitäkin hullunkurisempi kun näkyi ikäänkuin pienenevän ja vajoovan kokoon.
Se kävi yhä vähemmän uhkaavaksi, näyttipä olevan aivan peloissaan tästä kohtauksesta. Aivan ihmeissään katseli Ollervo sitä.