Silloin tuo toinen nosti olkapäälleen pitkän putken, johon sen pää näytti kuin hengetönnä nojaavan, ja kohotti sen tarkkaan siihen suuntaan, missä Ollervo oli. Tämä ei käynyt vähääkään levottomaksi, katseli vain toista hievahtamatta.
Pian putki pysähtyi liikkumattomaksi. Upottaessaan katseensa tähän mustaan reikään, joka Ollervoa tarkasti tähysteli ja miehen pyöreään silmään, joka tähtäsi piipun päällitse ja samoin häntä tarkasti, tunsi orava äkkiä kaamean hädän vahaavan koko olentonsa.
Hän olisi tahtonut paeta, vaikkei voinut huomata vaaraa. Hän tunsi kuitenkin selittämätöntä ahdistusta tuon oudon nähtävän edessä, josta hänen katseensa ei enää voinut irtaantua, sen kun oli tuo liikkumaton ja ammottava putkenreikä vanginnut.
Hänen päänsä painuu pitemmälle eteenpäin, tuska ahdistaa mieltä yhä enemmän, ja katse kiintyy entistä tarkemmin tuohon ammottavaan, tyhjään kuiluun ja siihen leimaavaan silmään, joka näkyi piipun yläpuolelta.
Voi vilja-aittaa, kauniita keltaisia pähkinöitä, täyteläisiä tammenterhoja, tyyniä talvipäiviä rauhallisessa, turvallisessa, lämpimässä, korkealla sijaitsevassa asunnossa!
Ollervo tuntee, että päässä ei enää ole yhtään ajatusta. Täytyy paeta, paeta! Äkkiä hän aikoo riuhtautua irti tästä lumouksesta, yrittää päästä liikkeelle, ottaa vauhtia. Liian myöhään! Kauhea, punainen salama leimahtaa tyhjästä aukosta, entistä ahdistavampi ja mielettömämpi kauhu valtaa pienen pääpakuran lyijyrakeiden iskeytyessä eläinparan rinnan alle lämpimään sydämeen. Ja Ollervo pudota kupsahti alas maahan, hampaissaan vieläkin suuri, keltainen pähkinä, jota hän entistä lujemmin likisti kuolemassa jäykistyvien leukapieliensä väliin.
KUOLEMAA PAKOON.
Lammikossa oli vesi ummehtunutta, kesäkuun helteisen keskipäivänauringon paahtamaa. Läpinäkyvä, melkein huomaamaton höyryharso, joka näytti olevan reunoiltaan kiinniharsittu rannan korkeihin ruokokasveihin, peitti sen kirkkaan peilipinnan hienolla hunnullaan. Vesikasvien suuret, leveät lehdet, tyynessä vedessä kasvavat tahmeat ajokkaat, putkilevien toisiinsa kietoutuneet vihertävät varret lepäsivät sen välkehtivällä peilipinnalla, joka väreili päivänaikana voimakkaiden auringonsäteiden kosketuksesta ja öisin maidonvalkean kuunvalon hyväilystä.
Pajut lammen länsipuolella kietoivat varjonsa runkonsa suojaksi kuin naiset, jotka kokoovat hameensa jalkojensa ympärille suojellakseen niitä lätäköiltä ja polttavalta katupölyltä.
Keveät, haihtuvat kaasukuplat särkyivät aika-ajoin raskaaksi huokaukseksi kulkiessaan pitkin ulpukan paksuja varsia kuin henkitorvea myöten. Nämä reunustivat leveät lehtensä alituiseen vaihtuvalla vesivärepitsillä, ikäänkuin tahtoen salaa ottaa mahdollisimman laajan tilan tällä taivasta kuvastavalla ikuisella peilipinnalla.