Mutta melkein tuokiossa vaipui kaikki painostavaan horrostilaan, jota ei tuulen henkäyskään häirinnyt, ei linnunlaulu ilahuttanut, ja jota säesti tuutulaulullaan ainoastaan niitetyillä kedoilla surisevain heinäsirkkain yksitoikkoinen ääni.
Vihreä sammakkoparvi oli aamunkoitosta saakka ollut melkein ääneti. Ainoastaan jotkut harvat, muutamat innostuneet solistit, joilla oli valkoinen kaulakupu leuan alla, olivat aamulla, pullistaen rumpukalvonsa ihon tasalle, vetäneet yksitoikkoista nuottiansa: kurnuu, kurnuu.
Mutta nyt ei näkynyt liikettäkään. Koko parvi oli kuin jähmettyneenä lehdillä, uupumuksen yllättämänä. Siellä ne lepäsivät, kultareunaiset silmät selkiselällään, vetäen keuhkoihinsa avaraa ilmaa mitään miettimättä, ääneti, eivätkä edes huolineet silmätäkään varomattomia heinäsirkkoja, jotka julkeina äkkiarvaamatta olivat hypänneet heidän joukkoonsa, tai monivärisiä kärpäsiä, jotka melkein kuin hukkuneina vesihöyryyn lentelivät heidän tyyssijojensa ympärillä.
Sammakoilla oli nyt suuren rauhan ja syvän levon hetki. Hekin vaipuivat yleiseen horrostilaan, he olivat osallisia yhteisestä levosta, joka vaivutti heidät uneen samoinkuin kaiken elämän, ja yhdisti heidät muuhun luomakuntaan itsetiedottoman luottamuksen siteellä, niin ettei vaaraa tuntunut olevan tarjona eikä vihollista pelättävänä.
Muutamat olivat lähteneet seikkailumatkoille rannan korkeihin ruohostoihin, ja hekin antautuivat täysin nauttimaan tästä hyväätekevästä horrostilasta, johon elämä iloineen oli vaipunut, levätessään kosteassa maassa, joka tällä hetkellä ei kumahdellut askeleista.
* * * * *
Auringon paahtamassa lammikossa oli vesi ummehtunutta. Pää pystyssä, raajat koukussa, selkä tylsänä kulmana, maha turvoksissa, lepäsi Rana siinä pyhässä asennossa, johon hänet keskipäivän aurinko oli vaivuttanut, lepäsi keinuvalla lumpeenlehdellä, jonka väriin hänen vihreä, kultakuituinen pukunsa hyvin sulautui.
* * * * *
Rana oli jo viisi tai kuusi kertaa nähnyt sen vuodenajan palaavan, jolloin veri vähitellen jähmettyy samoin kuin näinä helteisinä puolipäivähetkinä. Silloin kuljetti salainen mahti hänet tylsistyneiden ja mykkien tovereinsa kera tuohon vihreään, ajokkaiden reunustamaan vesikasvimetsään etsimään talvisuojaa savipohjaisista syvänteistä.
Viisi tai kuusi kertaa oli hän nähnyt lammikon syksysateiden aikana täynnänsä vallattomia parvia: oli ruskahtavia, tummaohimoisia sammakoita, ja oli muuttolintuja, jotka keväisin, lemmenajan loputtua, jättivät lammen ja läksivät kedoille ja niityille pyydystämään heinäsirkkoja ja matoja.