Uudelleen tunsi hän ulkomaailman: hänen silmänsä näkivät, hänen rumpukalvonsa pingottuivat, hänen kyhmyinen ihonsa värisi. Hän antoi aistimuksilleen vapaan tien, sitten pyrki niitä tajuamaan; hän näki ja kuuli.
Ylhäällä pimeydessä loistivat taivaan tulet, kuten joka ilta, nuo luvatun paratiisin tummien niittyjen saavuttamattomat kiiltomadot, muistuttaen hänelle toverein kultareunaisia silmiä. Mutta häneltä puuttui tavanmukainen toveriseura, ruokokasvipalatsit ja lammikon tuttu, suloinen kosteus.
Kuinka hän olikaan voinut joutua pois tuosta turvallisesta paikasta? Mikähän lemmon heinäsirkkajahti oli hänet kuljettanut näin kauas? Mitä oli tapahtunut? Ei mistään kuulunut vastausta. Täytyi kaikin mokomin löytää elämän tärkein alkuaine: hyvää, lämpöistä vettä, jossa hän mielihyvin, ilolla huvitteleisi. Hänen ympärillään oli outoja ja pehmeitä, voimakastuoksuisia yrttejä; heinäsirkat sirkuttivat, viiriäiset kuhersivat, vanhat peltopyyt vetivät nuottiansa "ti-irui".
Ja äkkiä kantautui hänen korviinsa kaukaa tiheän, tuoksuvan ruohoston, jäykkävartisten, täytelätähkäisten heinäkasvien, villien porkkanain, tummaterttuisten ukonputkien ja suurten, hopeateräisten satakaunojen takaa toverien yksitoikkoinen kurnutus.
Mitään muistamatta, yrittämättäkään mielessään liittää toisiinsa näitä kahta, seikkailun erottamaa elämänsä jaksoa, hyppi hän läpi tiheikköjen ääniä kohti, pysähtyi joka hypyn jälkeen uudelleen määräämään kulkunsa suuntaa, näin estyäkseen eksymästä ja aikaa hukkaamasta.
Hän hyppi, hyppi nopeaan, yhä nopeampaan, kuohuvan elämän virran mukana, joka hänet tempasi matkaansa.
Pian kohosi hänen edessään neliönmuotoinen saraheinäala, joka idässä reunusti lammikkoa. Sen hän kiersi saapuakseen pajujen juurelle veden pinnan yli kohoavalle lammin töyräälle, josta pisti esiin pieniä, valkopahkuraisia päitä.
Silloin siirtyi hän yhdellä komealla ja keveällä hyppäyksellä jälleen maailmaansa ja liitti äänensä kumppaniensa ääniin, jotka kurnuttivat tähtikirkkaassa yössä.
HÖLPÄN VANKEUS.
Höpisten tyhjänpäiväisiä kuin lapsellinen vanhus, joka tietämättään kertaa saman sanan, nuotilleen yksitoikkoisen ja tyhjäsisältöisen, juovuksissa aamusta iltaan, tuntematta sitä metsäneläimen arvoa, jonka vankinakin oli voinut säilyttää vanginvartijainsa silmissä, oli Hölppä-harakka, alentuessaan ihmisten leluksi, jo kauvan sitten unohtanut katkerat mietteensä, jotka olivat synkentäneet hänen vankeutensa ensi päiviä.