Näin kulki kuolema hänen ylitsensä, tai oikeastaan tämä ei ollut vielä kuolemaa, se oli passiivista, melkein negatiivista elämää, ei levollista lojumista keskipäivän paahteessa, vaan niin sanoaksemme elämän kiteytymistä tuskan tuntoon. Sillä vielä väreili hänessä heikko elonliekki, hitunen tajuntaa tuskaa käsittämään.
Sitten tuntui ankara täräys, jonka hän epäselvästi tajusi vielä vapaissa raajoissaan, ja vähitellen, itsekseen, väheni ja häipyi sammuneen tahdon tuska jättäen jälelle pelkkää ruumiillista kärsimistä.
Nielemisliike, joka häntä kuljetti mustaa kuilua kohti, oli itsestään tauonnut. Kuilun ympäristöt, kyykäärmeen emätin oli pehmeä ja antoi helposti myöten. Ranan takaraajat olivat riipuksissa vetäen häntä hiljalleen taaksepäin. Silloin sätkäytti hän niitä etsiäkseen tukikohtaa: hän ei kohdannut mitään vastusta. Hän tunsi liukuvansa vähitellen taapäin saamatta selville mitä oli paraillaan tapahtumassa, ja yhtäkkiä, ikäänkuin outo sallimuksen voima olisi vetänyt hänet ulos kuilusta, pääsi hän kömpelösti pujahtamaan kidasta ja kupsahti alas tyhjyyteen.
* * * * *
Kyykäärmeen ahneesti nieleskellessä saalistansa lätäköllään, paikaltaan hievahtamatta, leukapielet kauheasti venyneinä, turvallisuuttansa ajattelematta, oli suuri petolintu, jättiläishiirihaukka sen huomannut, oli yhdellä nokaniskulla halaissut sen pääkallon ja vienyt sen kynsissään pois iltamurkinakseen.
Tämän täräyksen oli Rana epäselvästi tajunnut, tuntiessaan vapautuneensa ryöstetyn eläimen hypnoottisesta vaikutuksesta. Käärme oli linnun kynsissä taittunut kahtia ja sen pää oli riipuksissa. Ranan oma paino oli vetänyt häntä alaspäin saaden hänen liukumaan ryöstäjänsä kidan limaista pohjaa myöten.
Ja hän putosi raskaasti, raajat hajallaan alaspäin. Sillävälin häipyi hänen tuntematon pelastajansa jäljettömiin, katosi äärettömyyksiin, jonne Rana ei sitä jaksanut silmillään seurata.
Koska hän ei vielä ollut täysin tointunut horroksistaan, ei hänellä ollut selvillä mitä oli tapahtumassa. Silloin syöksähti koko hänen ruumiinsa hurjasti kovaa ja säröistä maata vasten, lyöden hänet äkkiä litteäksi. Iskun voimasta jäykistyivät raajat tuskissaan, vatsanpohja kävi araksi, keuhkot, joista ilma puhaltui ulos kuin rykäistessä, litistyivät kokoon, ja sisälmykset ja vatsa pyrkivät ulos kidasta leveän ja lihaisen kielen ylitse, joka pysyen kiinni entisissä liitteissään sekin iskun täräyksestä työntyi eteenpäin.
Päivä kului, hetket vierivät. Rana pysyi edelleen paikoiltaan hievahtamatta. Olisipa luullut hänen siihen kuolleen, jollei sisälmykset, vatsa ja kieli olisi jonkun ajan kuluttua, hitaasti, sisäisten, näkymättömien voimien vaikutuksesta, sijottuneet kidan kautta paikoilleen.
Vähitellen täyttyivät myöskin keuhkot. Rana tunsi paisuvansa kuin rakko, hämärän puhaltaessa häneen henkeä. Surmaniskun sulkemat silmäluomet kaartuivat jälleen kultareunaisten silmien yli, joiden katse oli hämmästynyt. Hän räpäytti silmiänsä, ne sulkeutuivat jälleen ja raajat vetäytyivät vaistomaisesti kokoon ruumiin alle.