Säikähdys esti sammakkoa vaistomaisesti seuraamasta tovereitaan ja kasvoi herpauttavaksi hädäksi. Hän jäi voimattomana veden pinnalle, airoiksi ojennettujen, liikkumattomain takaraajojen tukiessa häntä haaraisilla räpylöillään hänen tahtomattaan. Kyykäärme tähysteli häntä pyöreillä, terävillä silmillään, varmana saaliistaan, jota se ei jättänyt näkyvistä. Sen kirkkaanvärinen kaulajuova vaihteli vaaleankeltaisen ja oranssinvärin välillä sen kiihkon mukaisesti, joka käärmeen oli vallannut; sen selkä ja vihertävän väriset sivut tuskin huomattavasti erosivat siitä suokasvullisuuden väristä, jota sen mustansinervä vatsa hipaisi.
Kita oli vielä kiinni. Eläin näytti olevan hievahtamatta paikoiltaan, mutta huomaamatta kohosi sen pyrstö, joka oli levännyt ruohossa, päätä ylemmä, ja leveästä kidasta, joka hitaasti aukeni venyvien leukapielien välistä, työntyi esiin hieno, kaksiteräinen, läpättävä kieli.
Rana ei enää huomannut elämää ympärillään. Hän oli kuin poissa maailmastaan, kuin erossa toveriensa seurasta ja lammikostaan, jota hän ei enää tuntenut. Hän oli aivan kokonaan voittamattoman mahdin vallassa, joka hänet yhdisti itseensä ja repi tai paremmin sanoen kalvoi poikki kaikki siteet, jotka hänet olivat kiinnittäneet elämään.
Hän näki kidan aukenevan kuiluksi, johon hän oli vaipuva. Tässä oli jotakin, joka häntä ei hellittänyt, yhtä vähän kuin tuo kohtalokas vaisto, joka ohjasi hänet syys-sateiden aikana talviasuntoonsa. Mutta hän ei tuntenut ahdistavaa hätää silloin, kun kaivoi pienen kuoppansa lammikon mutaan, jotavastoin se hätä ja pelko, jota hän tuon oudon eläimen edessä auttamattomasti tunsi, sai hänen tuskissaan vetäytymään kokoon.
Kita aukeni aukenemistaan; välimatka väheni, tuon toisen tahto ahdisti äskeistä ankarammin ja leppymättömämmin, otti hänet kokonaan valtoihinsa, sekä hermot että lihakset, ja ennakolta valmisti koko hänen olentonsa aijottuun päämäärään.
Rana ei enää nähnyt muuta kuin selkiselällään olevan kidan, joka tuskin oli puolen jalan päässä hänestä, ja hän veti jalkansa kokoon mahan alle.
Silloin viskautui hän äkkiä yhdellä ainoalla matemaattisen täsmällisesti harkitulla hypyllä pää edellä kuiluun.
Laaja kita venyi vähitellen yhä laajemmaksi. Rana ei enää tuntenut mitään, vaikka hänen sitkeä sydämensä yhä sykki ja hänen haarallaan olevat takaraajansa vielä heikosti sätkivät syvyyden ulkopuolella ikäänkuin sanoakseen viimeiset hyvästit elämälle.
Tahmea ja lämmin lima ympäröi hänet, hidas ja vastustamaton liike painoi hänet säälimättä luisumaan syvyyksiä kohti.
Ja kaikki kävi hiljaiseksi.