Ja joka ilta joivat he yhdessä jostakin syrjäisestä lätäköstä tai metsälähteestä, jonka jälkeen he oikutellen lähtivät lentoon kohti taivaanrantaa. Hajaantuen sitten eri haaroille metsään vastasivat he vanhan Hölpän, metsän vanhimman harakan kutsuun, joka kehotti heitä kokoontumaan tammeen tai pyökkipuuhun; sen hän huolellisesti oli kuun, sään, tuulten tai muiden toisarvoisten seikkojen mukaan, eläinvaistonsa ja äidillisen huolenpitonsa opastamana yöksi valinnut.
He tunsivat toisensa vähäisistä, iloisista, hillityistä, melkein hellistä huudahduksista. He hyppivät oksalta oksalle, epäröivinä, oikullisina, hiljaa kiistellen paikasta, jota eivät halunneet, tuuppien toisiansa, elävöittäen puun, jonka oksat heiluivat ja lehdet lepattivat heidän alituisesta liikehtimisestään ja joka näytti iloitsevan siitä, että sai kätkeä sisäänsä tätä kuohuvaa ja onnellista elämää.
Mikäli sitten aurinko vähitellen vaipui alemma, valo heikkeni ja salaperäinen yö vaaroineen levisi heidän yllään, vaimeni melukin, ja lopulta häiritsi hiljaisuutta enää vain siellä täällä oksilta kuuluva kevyt huudahdus, myöhäinen hyvän yön toivotus tai kehotus nukkumaan.
Näin oli kulunut auringon alla onnellisia päiviä lörpötellen ja herkutellen tiheiden metsien monimutkaisissa ja vaihtelevissa palatseissa, halkometsän aurinkoisissa, kirkkaissa huvimajoissa moukkamaisten närhien, reippaiden ja vilkkaiden rastaiden, töykeiden ja ikävien korppien ja harmillisten tai pelkurien laulurastaiden parissa.
Hän tunsi vierasvaraiset puut, suojaiset solatiet, raikkaat lähteet, ystävät, kilpailijat ja viholliset lintujen joukossa.
Hän hämmästyi aikalailla nähdessään närhien aamukaudet matkaavan metsän ylitse, laskeutuvan kuin ennakollisesta sopimuksesta samaan, suureen, kuivaoksaiseen tammeen kuin tarkoin määrättyyn levähdyspaikkaan ainakin. Hän oli alussa kulkenut ensimäisten mukana, mutta nähdessään niiden etääntyvän metsästä ja painuvan etelää kohti pitkänä harmaana ketjuna, oli hän ne jättänyt palatakseen lähtöpaikkaansa, ja oli vartijana, huvitettuna ja uteliaana, kokonaisen viikon ajan saattanut niiden yksitoikkoista ja pitkää jonoa niiden kulkiessa hänen alueensa läpi.
Minnekkähän ne noin kulkivat? Mikä mahtava vihollinen, mikä tavattoman verenhimoinen petolintu ajoi heidät pois synnyinmetsästä samaan aikaan kuin metsäkyyhkyisten hiljaiset laumat ja nuo tummat kottaraisparvet, jotka kiertelivät kuin pilvet rajuilman edellä, ennenkuin laskeusivat ruohoisille sänkipelloille tai vasta käännetyille kesannoille? Hän seurasi ällistyneenä heidän hankkeitansa, tarkaten vähintäkin uutta näytelmää, vähintäkin outoa kirkunaa.
* * * * *
Uteliaisuus oli Hölpän vika, samoinkuin kaikkien hänen siskojensa helmasynti. He riensivät ottamaan selvää kaikesta mikä heille oli vähänkin uutta.
He olivat kaukaa ja arkaillen ympäröineet Ollervo-oravan, joka lensi ilman siipiä, uskomattomia hyppyjä tehden, yli puidenvälisten syvyyksien ja kiipesi pystysuoraan käsittämättömän ketterästi, vieläpä jäniskoirien haukunnan säestäessä hänen liikkeitään.