Eivät kimeimmätkään äänet, ei hurjinkaan melu pelottanut Hölppää vähintäkään. Hän oli kuullut ukkosen jyrinää, joka oli pakottanut pitkäkorvaisen arvelematta keskeyttämään ravinnonhakunsa; hän oli uteliaana ja mitään ymmärtämättä seurannut miehen liikkeitä tämän viskatessa olkapäälleen pitkän, savuavan putken ja toisella kädellään riiputtaessa kuollutta jänistä, jonka veden hän laski maahan metsästäjien vanhan tavan mukaan, painamalla toisella kädellä mahaa.
Ainoastaan ruudin savu oli hänestä vastenmielistä ja oli herättänyt hänessä epäluuloja, mutta siitä huolimatta oli hän piilopaikkaakaan hakematta jäänyt alalleen katselemaan tuollaisia näytelmiä, jotavastoin rastaat olivat kimakasti kirkuen paenneet ja korpit lentäneet pois rääkyen hyvin merkitsevästi.
Hölpälle ei milloinkaan ollut koitunut vaaraa ihmisen läsnäolosta, mutta nähdessään jäniksen liikkumatonna voittajansa käsissä oli hänestä kuitenkin tuntunut, että ihmiseen ei sopinut luottaa. Ei hän sittenkään voinut huomata, että häntä, siivekästä olentoa, joka ei ollut noiden outojen, maassa liikkuvien olentojen saavutettavissa, voisi uhata samat vaarat kuin tuota tapettua jänistä. Hän oli melkein yhtä rauhallinen kuin Ollervo, joka ihmisen nähden kiipeilee lähimmässä puussa, asettuu siinä oksantyveen ja luullen toistaiseksi olevansa turvassa kurkistelee sieltä piilostaan ja odottaa uhkaavaa liikettä lähteäkseen vasta sitä pakoon, ja antaa näin salametsästäjän tähdätä häntä rauhassa, kunnes keikahtaa alas korkeasta turvapaikastaan.
Mutta näytti tosiaankin siltä, kuin syyspäivien kera ja närhien ja metsäkyyhkysten poismuuttaessa, kaitselmuskin, joka hänen elämänsä ensi kuukaudet oli tehnyt niin suloisiksi, olisi kerrassaan hänet jättänyt.
Kieltämättä pysyi ravinto runsaana ja vaihtelevana, purot lirisivät yhtä kristallikirkkaina, mutta ensimäiset syyskylmät, jotka olivat seuranneet syyskuun viime päivien myrskyisiä, alituisia sateita, saaden hänen vilusta värisemään, olivat pukeneet metsän ikäänkuin surupukuun. Siivekäs joukko kävi siellä yhä harvalukuisemmaksi, ja kosteus, joka auringon häipyvässä lämmössä haihtui tuoreiksi, pitkällisiksi sumuiksi, kietoi hänet, kuten sairas kääritään pumpulivanu-siteisiin, yksinäisyyteen ja ikävään. Lehtirikkaisiin puidenlatvoihin ilmestyi aukkopaikkoja, ne kellastuivat ja harvenivat vähitellen, ja kavalasti antoivat sadepisaroiden kastella puiden tutut asukkaat, jotka oksilla olivat hakeneet turvaa, vieden kiillon heidän höyhenpuvustaan ja kangistaen heidän siipensä.
Lehdet putoilivat puista. Tyyninä iltoina laskeutuivat ne maahan hitaasti, vastenmielisesti, yksitellen, ja ainoastaan niiden väristä saattoi arvata, että niiden häviö oli lähellä. Pohjatuulen puhaltaessa lensivät ne puuskittain, ja niiden kuiva ja terävä kahina pelotti punaisenruskeat jänikset lymypaikkoihinsa vadelmapensaikkoon tai kesannon harmaiden vakojen väliin, jotka näyttivät yhtä viluisilta kuin vanhat, ruskeat jänöset.
Metsässä yltyi yltymistään yksinäisyys, ikävä ja tuska, painaen Hölpän ja hänen toveriensa mieltä. Auringon noustessa lähtivät he vaistonsa ohjaamana yhdessä parvessa, hätäisesti kiillotettuaan yön sumun pörristämät höyhenet, lentämään auringonvaloa kohti. Sitten varisivat he kuin aamutuulen sirottamat siemenet pitkin pensasaitoja, jotka reunustivat laakson tai tasangon niittyjä. He tulivat sinne etsimään hedelmiä, joita helposti olisivat löytäneet metsästä, mutta mieluummin muualta hakivat.
Ja ikäänkuin luonnonvoimat eivät yksistään olisi riittäneet häiritsemään hänen elämäänsä, synkistyttämään hänen päiviänsä, myöskin tapahtumat tuntuivat rupeevan näiden rikostovereiksi ja liittoutuvan hänen heimoansa vastaan.
Eräänä kauniina iltana hämärissä, jolloin auringonvalo silasi pienen, pajun varjostaman lammen kirkkaan pinnan kuparinväriseksi, oli hän, nokka vieläkin pensasaitojen makeiden marjojen tuhraamana, iloisena yhdyttänyt toverinsa; nämä laskeusivat sinne kaikki hetkiseksi, ennenkuin lähtivät vanhimman valitsemaan yömajaan.
Mutta silloinpas sattui, että kun yksi tovereista aikoi lentää pois, se ei voinutkaan kohota ilmaan. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin.