Hermostuneet, koukistuneet jalat koettivat turhaan kohota vauhtia ottamaan. Ne kieltäytyivät irtautumasta maasta ja kohoamasta hyppyyn, mikä oli välttämätöntä lentoon pääsöä varten, sillä siipiä ei levitetä lentoon suoraan maasta. Siinä olivat nuo onnettomat yhtä saamattomina kuin liian lyhytjalkaiset pääskyset, haaksirikkoutuneina liejuisella rannalla.
Ikäänkuin näkymättömän voiman pidättäminä jäivät ne siihen jalat liikkumattomina, räpytellen siipiään ja kirkuen hädissään. Ja Hölppä ihmetteli itsekseen, mikä niitä vaivasi. Suurella vaivalla onnistui vankien vitkalleen nostaa uupunutta jalkaa koholleen, jonka joka kynteen oli tarttunut jotakin taipuisan köyden näköistä, joka venyi hiljalleen, silti katkeamatta, sitten pysyi sellaisenaan, venyen ja supistuen aina jalan liikkeen mukaan toisen jalan pysyessä hievahtamatta sen limaisen painon alaisena, joka sitä veti alaspäin. Ja jos he aikoivat nostaa vuorostaan tätä toista jalkaa, täytyi heidän ensinnä levähtää kootakseen tarpeeksi voimaa ponnistukseen, riuhtautuakseen uudelleen irti maasta.
Kolme oli sillä tavalla vankina, ne jotka ensimäisinä olivat saapuneet paikalle ja valinneet mukavimmat tilat juodakseen siitä lammin vettä. Muiden, muunmuassa Hölpän, oli täytynyt kiivetä suurille kiville, joita siellä ei näkynyt edellisinä päivinä. Näitä oli lammen ympärillä muualla paitsi siellä, missä vankiraukat koettivat riuhtautua irti, ja ne ympäröivät vettä kaulakoristeen tai kaidepuiden tapaan.
Harakkain täytyi, ylettyäkseen lammen pinnalle, kyyristyä kokoon ja kaula ojona kumartua eteenpäin, ollen vaarassa pudota ja hukkua tuon vihertävän sammaleen sekaan, joka peitti pehmeän mutapohjan.
He keskeyttivät työlään, nopeatahtisen särpimisen ja koettivat, vaikka turhaan, ymmärtää onnettomuutta, joka äkkiä oli kohdannut heidän tovereitaan. Turhaan lentelivät he näiden yläpuolella ja ympärillä; nämä vain ruikuttivat yhä mielettöminä nostaen vuorotellen jalkojaan, ikäänkuin hulluudenpuuska olisi ne äkkiä yllättänyt.
Aurinko vaipui lännessä purppuranvärisen pilvimuurin taa. Oli aika lähteä autiolta kedolta ja jälleen käydä levolle metsään. Kaukaa kuului vanhan harakan kutsu. Ja yksitellen, hitaasti, melkein vastenmielisesti olivat Hölppä ja hänen toverinsa lähteneet lentoon jättäen vankiparat, jotka, nähdessään heidän lähtevän, riuhtoivat vielä hurjemmin jalkojansa ja pieksivät ilmaa voimattomilla siivillään, kirkuen epätoivoisesti, sydäntävihlovasti.
Luonnollisesti kertoivat he seikkailusta harakkavanhukselle. Mutta kun he aamun koittaessa palasivat takaisin lammelle, eivät he siellä enää löytäneet muuta kuin revityitä höyheniä ja muutamia nakerrettuja luita, jotka puhuivat öisestä, salaperäisestä ja kauheasta näytelmästä.
Tästälähtien olikin lammikko Hölpälle ja kaikille harakoille kirottu paikka, eivätkä he enää koskaan, ei edes helteisinä kesäpäivinä, antaneet sen raikkaan, peilikirkkaan veden houkutella itseään kastamaan siinä nokkaansa ja kiillottamaan sulkiansa.
* * * * *
Seurasi ikäviä päiviä täynnä vastoinkäymisiä, sillä kaikesta huolimatta vähenivät tästäpuoleen ruokavarat. Kypsät hedelmät putoilivat puista ja mätänivät maassa, hyönteiset kuolivat tai hakivat itselleen suojan puunkuorien lämpimän viitan takaa; tuli tähkien korjuun ja niukkojen ateriain aika.