Mutta näissä vaistoilleen uskollisissa linnuissa vallitsi kumminkin itsekunkin piintyneestä itsekkyydestä huolimitta jonkinlainen korkeampi, syvälle olentoon kätketty tarve: huolenpito elämän ja rodun säilymisestä. Ja ikäänkuin joku säkättävä kiusanhenki olisi heitä yllyttänyt, pääsi heiltä ruokaa löytäessä kurkusta kokoonkutsuva kirkuna kuin vahingossa, ja silloin tulivat joka ilmansuunnalta hajallaan olevat toverit koolle, joiden kanssa alkoi sitten hurja kilpailu niukasta ateriasta, jonka kimppuun kaikki ahneesti hyökkäsivät.
Oli sumuinen iltapäivä; hetkeä oli mahdoton sanoa. Väijyen paljaalla puunoksalla, jolla lepäili tuloksettoman saaliinhaun jälkeen, tarkasteli Hölppä avaruutta urkkivin ja vilkkain katsein. Silloin kuuli hän vielä tiheästä metsiköstä, vielä lehtensä säilyttäneen tammen juurelta heimonsa kutsuhuudon ja vastasi siihen heti.
Kohotessaan ilmaan puoleksi paljaan metsän yläpuolelle, huomasi hän etäällä kaksi muuta harakkaa täyttä vauhtia lentämässä yhtymäpaikkaa kohti, josta merkki oli annettu, ja sinne hänkin suuntasi lentonsa.
Pian tunsi hän sieraimissaan vastenmielistä ruudinhajua, ihan samaa kuin sinä päivänä, jolloin oli nähnyt ammutun jäniksen. Hän ei välittänyt jyrisevästä pamauksesta, joka oli kajahtanut ennenkuin ruudinhajua alkoi ilmassa tuntua, kosk'ei tiennyt mitään tämän seikan syistä ja seurauksista ja koska nuo äänet hänelle eivät olleet läheskään niin vastenmielisiä kuin haju.
Hän jatkoi kulkuaan, ja ruudinhaju nousi ilmaan paksumpana ja vastenmielisempänä uuden pamauksen jyrähtäessä. Ei mikään pelottanut häntä pysähtymään; Hänkin saapui perille, vaikka vasta taitavampien siskojensa jälessä, juuri kun uusi salamanleimaus repäisi ilmaa kaameasti valaisten näreikön. Silloin kuului hänen korvissaan kimeää vinkunaa, ja rinnassa tuntui viiltävää kipua, niin että hän parkaisten käännähti lennossaan ja lähti pakenemaan pois.
Ja melkein samassa tämä havainto liittyi hänen tajunnassaan erääseen entiseen: mies pitää pitkää, savuavaa piippua ja kiirehtii nostamaan maasta murhatun toverin liikkumatonta ruumista.
Oma veri, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, putoeli punaisina pisaroina, näivettyneiden pihlajanmarjain näköisenä kirjavalle höyhenpuvulle, jonka tahratut höyhenet takertuivat toisiinsa kuin luonnon suomaksi siteeksi haavalle. Yksi lyijyrae oli tunkeutunut hänen lihaansa ja oli täten opettanut hänelle, asettamatta alttiiksi hänen henkeänsä, että ihminen oli vaarallinen. Mutta mitähän merkitsi murhaajan vieressä tuo petturisisko, joka heidät viekoitteli ansaan? Kutsumerkki annettiin aina samasta paikasta tyyninä iltapäivinä syksyn lopussa, jolloin ei ilman värähdystäkään tuntunut metsässä, ja heikkojen oksien viimeiset lehdet viittoivat hyvästinsä surullisina kuin rumat kädet; ääni kantautui etäisyyksiin ja aika-ajoin sama kaamea pamaus kuului vihlaisevana ilmassa. Harakoita, närhejä, myöhästyneet laulu- ja viimeiset mustarastaat joutuivat väijymäpaikkaan; ainoastaan vanhat talvilinnut, kokeneet ja varovaiset, viisaat, tarkkakorvaiset korpit eivät sinne hairahtuneet ensinkään, koska osasivat sangen tarkasti erottaa linnun äänen viekkaasta matkijasta, metsästäjän kavalan houkuttelulinnun kutsusta.
* * * * *
Näin alkoi hän oppia elämän ankaroita läksyjä taistellessaan yht'aikaa tuota kolmiliittoa: luonnonvoimia, nälkää ja ihmistä vastaan.
Niin, ihmistä! Hän pelkäsi tätä nyt kovasti, olipa tämä aseissa tai ei. Sillä koska hän ei ollut niin älykäs kuin korpit ja vanhat siivekkäät toverit, ei hän ensinkään erottanut vaarallista, murha-aseilla varustettua metsästäjää rauhallisesta kävelijästä, jolla oli viaton keppi kädessään. Hän pakeni heitä kaikkia, vaikka uteliaisuus, hänen vallitseva intohimonsa, malttamattomuutensa tyydykkeeksi usein asetti hänet alttiiksi vaarallisille kohtauksille.