Oli yksi noita viimeisiä, vielä aurinkoisia jälkisyksyn päiviä, joiden kuulakas kauneus saa talven tulon tuntumaan kolkolta. Hölppä oli noudattanut haluaan nähdä erästä perintövihollistaan, tarhapöllöä, hyypiää tai huuhkajaa, hirveää yölintua, joka oli päivänvalossa eksynyt, hukkunut ja haaksirikkoutunut, ja aikoi ilkamoiden ja nokallaan iskien ruhjoa sen mäsäksi.
Kuinka uljaasti päivälinnut hyökkäsivätkään tuon yhteisen vihollisen kimppuun, jonka kaameaa parkunsa ympäristön kaiku kertasi!
Kaikki syöksyivät katsomaan, kuinka se räpytti siivillään, aukoi hurjia silmiään, jotka eivät mitään nähneet, ja kuinka se oli kykenemätön vastaamaan vihollisten vimmastuneisiin nokaniskuihin. Kuului monenlaista, kiihkeätä, vastakkain iskevien siipien kahinaa. Kuului pesistään puunrungoista lähteneiden kultarintakerttujen siipien keveätä kahinaa, joka säesti niiden monivivahteista "tui-tui" laulua. Ja tämän jatkona kuului suurten, räyhäävien korppien kumeaa siivenpieksäntää. Ahneet korpit ojenneltuine kynsineen näyttivät vapisevan halusta ajatellessaan, että pian saisivat lujalla nokankärjellään viiltää tuoretta lihaa.
Mutta yhtäkkiä mustien lintujen piiri hajaantui. Heidän taistelurintamassaan syntyi epäjärjestystä. Yhden huudosta laskeutui kuriin tottunut joukko, kuuliaisena annetulle merkille tai käskylle, tammipuihin muutamien satojen metrien päähän. Ja juuri kun Hölppäkin saapui paikalle ottamaan osaa yhteisiin saaliinjakajaisiin, putosi yksi lintu metsästäjän murhaavan lyijyn lävistämänä. Samalla kajahti ilmassa hyvin tuttu pamahdus, korpit lähtivät päättävästi pakosalle ja tekolinnun ympärillä kiertelivät enää vain varomattomat, joita ihmisen lyijyrakeet ehtimiseen pudottelivat maahan.
Hän oli välttänyt vaaran.
* * * * *
Rauhallisena, leppeänä talvi-iltana laskeusi lumi kuin kevyt pöly maahan, peittäen sen ohuella verholla, jossa siellä täällä näkyi kosteita paikkoja. Seuraavana aamuna esiintyivät sen valossa oksien vienon sirot piirteet selvinä kuin liidulla piirrettyinä.
Koska Hölpällä ei ollut mitään syötävää, lähti hän kuljeskelemaan ympäri kylää etsimään hedelmäpuutarhoja ja hakamaan aitojen suojista ihmisten hylkäämistä jätteistä itselleen päivän ravintoa. Pensasaitojen suojassa, johon lumi ei ollut päässyt tunkeutumaan, näkyi paljasta maata. Hän hyökkäsi sinne, vilkuen sivulle suojaisiin taloihin, joiden ovet olivat pakkasta vastaan tiiviisti suljetut.
Sieraimiin tunkeusi murenneen mättään turvekokkareiden seasta suloinen lihantuoksu. Olipa hyvä onni! Ja aimo suupala aamiaiseksi! Mutta juuri kun hän oli kajonnut näkymättömästä pyydysraudasta viekkaasti esiinpistävään silavaviipaleeseen, sai hän kummallekin puolen päätä kauhean korvapuustin, pyörtyi ja jäi paikalleen vangiksi.
Kuinka kauan hän lienee ollut siinä tilassa?