Hän heräsi kumeaan ääneen ja maa, jossa hän lepäsi, tömähti. Tuolla näkyi jonkun suuren olennon hahmopiirteet.
Silloin huomasi hän olevansa vankina, ymmärsi näkemänsä satimeksi ja syötiksi, ja ponnistaen hurjasti jaloillaan, pingottaen kaikin voimin lihaksiansa, ojentaen päänsä ja nokkansa kuin kaulan jatkoksi, onnistui hänen irtautua niistä kahdesta metallisilmukasta, jotka häntä pidättivät. Paikalle kiirehtivän ällistyneen miehen nähden lähti hän lentämään, halveksien silavapalaa, joka lopulta oli käynyt viattomaksi, ja painui, kirkuen pelosta, häikäisevää lumista taivaanrantaa kohden, jonne keskipäivän lämmin aurinko vähitellen vaipui.
Tähän saakka oli hän onnellisesti päässyt ihmisten kynsistä, ja hän lupasi itselleen juhlallisesti, että vasta olisi varovaisempi ja antautuisi seikkailuun vain silloin, kun toverien esimerkki olisi hänelle riittävästi vakuuttanut, ettei siitä olisi mitään vaaraa.
* * * * *
Oli talviaamu. Valkoinen huurre kimalteli puissa monenvärisenä nousevan auringon valossa. Tasangon lumipeite välkähteli suurena monisärmäisenä timanttipintana. Ei tuntunut lähellä eikä kaukana olevan pelättävissä sadinta eikä vihollista. Miksipä ei Hölppä olisi siskojensa mukana rientänyt kärsivän toverin luo sen hätähuudon kuultuaan!
Ehkäpä täällä tarjoutui nähtäväksi samallainen tapaus kuin kerta ennen hämärissä lähellä kirottua lampea. Mutta täällä ei ollut vettä eikä yhtään puuta. Etäältä multavallin takaa nousi sinertävä savu tyynenä ja suorana kylmään, kuivaan aamuilmaan.
Niinkuin kerta lammen rannalla, oli täälläkin todella harakka omituisella tavalla joutunut vangiksi. Se makasi selällään leveähköllä lankulla, ikäänkuin tahtoisi suojata itseään maan kosteudelta, tuhkatiheään nostaen ilmaan jalkaparkojansa ja ruikuttaen epätoivoisesti. Vaikea oli arvata, mikä tässä aiheutti tuollaista kärsimistä ja hätää.
Ja joka haaralta yht'aikaa, metsästä ja läheisistä puista, saapui tuota tyhjännaurajaväkeä paikalle kutsun kuultuaan, vähemmän tuodakseen apua vaarassa olevalle toverille kuin katsellakseen huvittavaa näytelmää, joka tyydytti näiden joutilaiden uteliaisuutta.
Siivet parista kohdasta kiinni lankussa, pään oikea puoli sitä vasten painuneena makasi vanki siinä epämukavassa asennossa, julmia tuskia kärsien, jalat ja vatsa ylöspäin. Kuin koko avaruus olisi romahtamassa hänen päälleen, tutki hän tuskan huumaamana ainoalla aukiolevalla, kivun ja kauhun suurentamalla silmällään sinitaivaan ääretöntä syvyyttä, jonka nyt nuo kirkuvat ja kieppunevat siskot häneltä pimittivät.
Vähitellen kävivät he lähemmä vankia lentäen yhä alemmas ja asettuivat vihdoin kaikki uteliaina hänen ympärilleen, kaula ja nokka oikosenaan, supistaen hiljalleen piiriä tuon heidän uteliaisuutensa esineen ympärillä. Pian hääri Hölppä, joka oli toisia kiihtyneempi, unohtaen entisen päätöksensä, pahaa aavistamatta edestakaisin kirkujan yläpuolella, jonka jalkojen kynnet alituiseen koukistuivat, avautuivat ja sulkeutuivat ikäänkuin etsien tukikohtaa mihin tarttua pystyyn päästäkseen.