Toiset harakat kävivät myös lähemmäs. Ei yksikään saanut selville asiaa, ja onnetonta hermostutti toverien loppumaton säkätys. Siinä toiset tunkivat tieltään toisia, siinä näkyi jos jonkinlaisia eleitä, ällistyneitä, urkkivia katseita. Mutta äkkiä tarttui tuo onneton jaloillaan hurjasti Hölppää kaulaan, tämän joutuessa vangin kynsien ulottuviin ja kumartuessa hänen ylitsensä paremmin asiasta selvän saadakseen. Onneton, jonka hermot epätoivo oli ylenpalttisesti kiihottanut, takertui häneen kaikin voimin. Toinen huuto, tukahtunut ja kimeä, Hölpän oma huuto kuului vastauksena vangin kirkunaan ja heidän äänensä yhtyivät oudoksi epäsoinnuksi, joka sai toiset hämmästyksestä pysähtymään liikkumattomiksi ja kauhusta jäämään ääneti.
Hölppä tahtoi kaikin mokomin irtautua, ja koska hän ei huudoillaan saanut toista hellittämään heikkoa ja liikkuvaa tukeaan, syntyi molempien välillä ällistyneen joukon nähden outo ja tuima kaksintaistelu.
Vangin kynnet, tarttuvat kuristaen Hölpän kaulaan, joka vetäytyy kaikin voimin taaksepäin päästäkseen hänestä vapaaksi; turhaan. Hänen kiukun ja pelon jäykistämät jalkansa tepastelevat jäätyneessä maassa, ne luiskahtavat ja hän kaatuu toverin päälle pitkäkseen, mutta nousee heti taas hirmuisesti rynnistäen pystyyn ja koettaa puoleksi hervottomalla nokallaan lävistää vangin rinnan tai puhkaista hänen silmänsä. Hän on taas jaloillaan ja upottaa kynnet toisen vatsaan, tempautuen hurjin nykäyksin taaksepäin. Hän polkee vankia raivokkaasti; tämä taas, ikäänkuin olisi tunnoton toisen iskuille, kouristaa kynsiänsä piintyneen itsepintaisena entistä lujemmin.
Hölppä on tukehtumaisillaan, hänen silmänsä punertaa, hänen nokkansa aukeaa alituiseen vetääkseen tyhjiin keuhkoihin ilmaa, hänen sydämensä lyö rajusti. Lauma hänen ympärillään, huvitettuna tästä raa'asta ottelusta, kikattaa ja säkättää. Noiden taistelevien, vihaa puhkuvien, olemassaoloaan puolustavien ruikuttavat äänet kohoovat ilmaan yhä kimeämpinä, yhä hätäisempinä, yhä tukehtuneempina. Äkkiä pyrähtävät ympärillä-olijat lentoon halkaisten siivillään ilmaa ja molempien taistelevien yllä syntyvä hiljaisuus tuntuu yhtä oudolta kuin virran pauhu erämaassa.
Epäilemättä on näköpiiriin juuri ilmestynyt yhteinen vihollinen. Ja vaikkei Hölppä näe mitään, aavistaa hän, että ihminen on tulossa. Hän ymmärtää, että ihmisvihollista on väistettävä ja senvuoksi oltava ääneti, mutta ei kumminkaan jätä rajua tappeluaan vihollistensa vastaan. Toinen ruikuttaa kumminkin edelleen täyttä kurkkua, ja kohta saa pelätty vaara etäisyydestä huolimatta selvät piirteet ja töykeän muodon. Kaukaa, hiljalleen kasvaen, jättiläiskokoisena, hirviömäisenä lähestyy ihminen. Hän on parikymmentä kertaa Hölppää pitempi, hirveä, eriskummainen, liikkuva massanpaljous. Hänen askeleensa tömisyttävät maata, joka niiden alla lohkeilee, ja painavat pitkän, kaamean hävityksen leiman ruohoiselle töyräälle, missä kaste timanttihelminä kimaltelee niitetyllä nurmella.
Hän tulee pelottavan näköisenä, kähisevänä, puhkuen kuin tulivuori kuumaa hengitystään, joka höyryää aamupakkasessa, ja muistuttaa uuninpiippua tai halkometsän sysihautaa.
Mies onkin pelottavan näköinen, sillä hänet havaitessaan Hölppä unohtaa kuristavan tuskan kaulassaan, ja mieleen muistuvat entiset vaarat, jotka saavat hänen kauhun valtaan. Oi! häntä uhkaa sama vaara kuin tuota tapettua pitkäkorvaa ja lyijyraesateessa hukkuneita siskojaan. Ja vaikkei hän ymmärrä kuolemaa, tuntee hän sen tulevan noiden raskaiden, lähenevien askeleiden mukana.
Hän on epäilemättä merkillisen näköinen pörröisine höyhenineen ja hurjine katseineen, sillä tarkastaessaan häntä kylmin silmin purskahtaa mies äänekkääseen, ilkeään nauruun, joka saa harakan koko ruumiin vapisemaan ja hänen mielensä entistä suuremman kauhun valtaan.
Sitten mies kumartuu ja harakka tuntee jalkainsa olevan miehen känsäisessä kourassa, noissa hirveissä pihdeissä, jotka ovat moninverroin voimakkaammat kuin ne kynnet, jotka häntä pidättävät. Hölppä kadottaa tasapainonsa ja jää riippumaan tappelutoverinsa yläpuolelle, ollen kovassa puristuksessa toisen harakan vihaisien kynsien sekä miehen kuumien ja epämiellyttävien pihtien välissä. Korinan tapainen ääni pääsee hänen kurkustaan. Hän luulee turmion hetken tulleen ja kuolemanpelon huumauksessa antaa hän miehen tarttua hervottomiin siipiinsä, jotka ovat kuin elottomat airot.
Mutta äkkiä tuntee hän miehen lihaksisen peukalon voimakkaana vipusimena painuvan hänen lihaansa vasten ja irrottavan hänet vangitsevien kynsien puristuksesta. Hän hengittää vihdoin, hän ei ole kuollut, hänen päänsä on irti, hänen kaulansa vapaa. Hän on nyt enää vain tuon miehen vankina, joka pitelee häntä jaloista, katsellen häntä vangitsevalla, pyöreällä, terävällä silmällä, hymyillen voittajan julkeaa hymyä, josta hän ei ymmärrä mitään, paitsi että hänen asemansa on kauhea ja että hän ei milloinkaan enää näe metsäänsä.