Huono ilma ja kolkko pimeys piti Hölpän muutamia hetkiä pelon vallassa; sitten hän vähitellen tottui. Tämä ei ollut yön pimeyttä, se oli likaisen talonpoikaiskeittiön harmaata puolihämärää. Talonisäntä oli palannut kaupungista taskussaan joku vähä rahaa, ja kunnianhimon harhaan johtamana muuttanut talonsa ravintolaksi, missä keittiöstä kylläkin tyhmästi tehtiin anniskeluhuone.
Keskellä huonetta kohosi tukeva kivipylväs kömpelöille kankirautakoukkuineen, joita siihen oli sinne tänne lyöty. Ne olivat yhtä vanhat kuin itse pylväskin, ja niihin oli ripustettu epäiltävän näköisiä käsipyyhkeitä. Kahdessa nurkassa näkyi mataloita pöytiä, joilla oli puolityhjiä sameita laseja, ja toisella puolen kookas, lyhyt-torvinen, punaluukkuinen kaakeliuuni, jonka kirkas takkavalkea levitti koko huoneeseen ummehtunutta lämmintä. Vihdoin, huoneen perällä, oven puolella kohosi tupauunirakennus, suunnattoman suuri maalaisuuni, jonka pohja oli neljää neliömetriä laaja. Se suippeni ylhäältä pyramiidin muotoiseksi, ja avattiin ja suljettiin kahdella liikkuvalla laudalla. Nämä muodostivat katolla liikkuvan laitoksen, jota sisäpuolelta hoidettiin pitkällä, kovettuneella ja mustuneella hamppuköydellä lähellä leipäuunin suuta. Pylvääseen yhtyi suorassa kulmassa kaksi tynnyriholvia, jotka tukivat uunirakennuksen huoneen puoleisia kylkiä; talon seinät muodostivat samalla muurin ulkosyrjät.
Katonrajassa kannattivat paksut, kuivat, mustat ja kovat poikkiorret kuivattuja liikkiöitä ja lihamakkararivejä, ja kahdella vastakkaisella seinällä riippui seinään muuratuissa suurissa rautakoukuissa kaksi mahdottoman suurta sianlihakimpaletta, teurastetun porsaan veriset puolikkaat, joiden alla paloi hiljainen katajavalkea. Ja keskellä kaikkea tätä puuhaili punakkana ja lihavana emäntä pesten kullankiiltäviä kupari- ja kalisevia pöytäastioitansa huuhdelaitteen ääressä, josta vesi johtui pihalle, ja hänen apunaan hyöri isäntä ja kaksi lasta, pieni poika ja tyttönen. Näistä piti nyt lyhyen sopimuksen nojalla tulla Hölpän isäntäväki.
Äkkiä heitettiin häkki pöydälle likaisten lasien keskelle, joissa vieläkin näkyi juopuneiden sormien tahmeat jäljet, ja viisi kuusi ihmistä oli heti Hölpän ympärillä.
Hän näki suurien käsivarsien ja käsien tyrkkivän toisiaan ja seurasi hurjistuneilla, kauhun suurentamilla silmillään näitä liikkeitä kauhistuneempana kuin milloinkaan, ikäänkuin nyt olisi näkemässä surmansa valmistuksia. Näkyi pieniä sormia liikkuvan vankilan ristikoilla; ne ehkä halusivat tutustua Hölppään ja hyväillä häntä, mutta ne olivat hänestä kovin uhkaavia, ja hän heittäytyi kokonaan pahki häkin vastakkaiseen seinään miettien itsekseen, uhkaisiko ja iskisikö nokallaan noita viholliskynsiä, jotka olivat heikommat kuin hänen ja joiden kärjet olivat hyökkäykseen kelpaamattomat.
Mutta Hölpän pelko kiihtyi kiihtymistään. Hänen ympärillään kuului toisiaan vastaan iskevien lasien kilinää, näkyi kumartuvia päitä, turpeita kauloja, liikkuvia käsivarsia, virtaavia nesteitä.
Oli varpuis- ja hiirihaukkoja sata, tuhat kertaa pelottavampia olivat nämä jättiläisviholliset monine vehkeineen. Nämä olisivat yhdellä ainoalla pikarillisella voineet juoda kuiviin kirkkaan vesilätäkön, joka näreikön kosteassa ja liejuisessa maaperässä oli karjalta säilynyt ja yhdellä ainoalla kulauksella olisi se tuollaisen ihmismahan mahdottoman suureen säiliöön hävinnyt.
Entä sitten kaikki nuo oudot esineet, jotka Hölpästä näyttivät vihollisilta: terävät, häikäisevän kirkkaat veitset, joiden ohuen terän, ihmisen rikostoverin, hän näki vaivatta kahtia halkaisevan suuret leipäkimpaleet; kupariastiat, jotka helähtivät vähimmästäkin sysäyksestä; ja eräällä seinällä naulaan ripustettuna hyvin tuttu metalliputki, pyssy, jonka hän ennen oli nähnyt jäniksen ja varomattomien siskojen murhaajan käsissä.
Mutta vielä enemmän kuin kaikki tämä, pelottivat häntä nuo kauheat ihmisjoukot, jotka vetelehtivät huoneessa. Ne näyttivät ilmestyvän salasta ja häviävän avaruuteen. Tuo suuri, joka puolelta umpinainen katto ahdisti häntä koko painollaan, ja epäselvästi pelkäsi hän sen luhistuvan. Kaiken tämän lisäksi sai ruhjoutumisen pelko hänen huumaantuneena lyyhistymään kokoon joka kerta, kun jokin seinällä riippuva esine heilahti, tai peräytymään häkkinsä kaukaisimpaan soppeen ympärillä olevien häärivien miesten vähimmästäkin liikkeestä.
Tässä sanoin kuvaamattomassa ajatusten ja tunteiden hämminkitilassa, johon seikkailu hänet oli saattanut, tunsi hän kaikesta huolimatta jonkunlaista tyydytystä huomatessaan itsensä ja pyöveliensä välillä ohuen rautaristikkoverkon. Häkki oli alussa hänen vihollisensa, mutta kävi sitten liittolaiseksi ja suojelijaksi, sillä Hölppä ei voinut tätä aselepoa selittää muuten kuin siten, että hänen vihollisensa olivat nyt kykenemättömiä halujansa tyydyttämään.