Hänen täytyi pian luopua tästä käsityksestä, mutta niin kauan kun hän ei ollut selvillä siitä, missä määrin ristikot voisivat kestää äkkiarvaamatonta hyökkäystä, tunsi hän niiden takana olevansa suojassa surmalta, jonka hän ilman niitä luuli auttamattomasti uhkaavan.
Koko päivä kului näin ylenmääräisessä levottomuudessa, alituisessa pelossa keskellä loppumatonta vihollisten hyörinää, jotka kaikki uudelleen ja uudelleen tekivät saman liikkeen, kohottivat huulilleen täyden lasin, ikäänkuin ymmärrettävällä merkkikielellä näyttääkseen Hölpälle mikä kohtalo häntä odotti.
Kuitenkaan ei kukaan tehnyt hänelle pahaa. Ilkeimmät ottivat vain pyörittääkseen häkkiä, mikä suunnattomasti kauhistutti harakkaa, hän kun ei voinut arvata syytä asuntonsa tutinaan. Tämä oli epäilemättä hyökkäystä hänen turvapaikkaansa vastaan, mutta minkälaista? — Ja hän luuli, että seinät ne pyörivät, miehet juoksivat, pöydät kääntyivät, kastrullit, huonekalut rupesivat heilumaan nielaistakseen hänet ja vetääkseen hänet tuohon rähisevään ja sekavaan mylläkkään.
Vihdoin tuli pimeä. Väsymyksen, mielenliikutuksien ja nälän uuvuttamana sulki vanki, joka oli tottunut rupeemaan aikaisin levolle, kaikesta huolimatta silmänsä. Viileä leyhäys hänen yläpuolellaan sai hänen ne jälleen avaamaan: hänen yllään liiteli kaameannäköinen käsi koskettaen häntä ja kadoten, samalla kun kuului vieterin lipsahtava ääni. Häkin oven oli vihollinen uudelleen avannut; hän ei ollut turvassa rautaristikkojen takana. Vielä säilyneen tahtonsa viimeisetkin voimat ponnistaen harakka aprikoi ja mietti tätä kauheata ajatusta, kun keinotekoinen valo, ensin punertavana ja savuavana, näkyi puolipimeän läpi, sitten säteili kirkkaasti, suurina, selvinä valojuovina, jotka tekivät salaperäisiksi varjopaikat, missä mellastelevien hahmot epäselvinä häälyivät.
Hölpän silmäluomet, kirkkaaseen lampunvaloon tottumattomina, sulkeutuivat äkisti verhoten riittämättömästi silmiä, sillä tämän ohuen ihokalvon läpi tunkihe tuska, sille kun hänen ensimäinen kauhea näkemänsä avasi tien. Ja koko illanvieton ajan rasitti häntä painajaisena sekava ja kaamea tunto ympärillä liikkuvista häärivistä olennoista, joita vastaan hän oli aivan kykenemätön puolustautumaan.
Lopulta kuitenkin koitti yö ja tuli hiljaisuus ja uni. Tämä uni oli lepoa. Ei se luonnollisestikaan ollut kesäöiden hiljaista autuutta, lepoa kimmoisten vihreiden katosten suojassa toverien läheisessä seurassa. Mutta Hölppä ei kuulunut niihin korkeampiin eläimiin, joiden itsensäsäilytysvaisto on voimakkaampi kuin levon tarve, ja jotka jaksavat valvoa kauan katsoen vaaraa silmästä silmään ja teeskennellä tajuttomuutta, siten saadakseen jälleen kadotetun vapautensa; hän vaipui siis levolliseen uneen.
Herättyään aamunkoitteessa kaikkien muiden talossa vielä nukkuessa näki hän esineiden hitaasti sukeltavan esille hämärästä, näki ne liikkumattomina, elottomina seinällä tai lattialla. Ja nyt pystyi hän tekemään ensimäisen jaotuksen näiden, liikkumattomien esineiden ja liikkuvain ihmisten välillä: edelliset eivät olleet vihollisia, niillä oli hänen metsänsä kaltainen elämä; ainoastaan elävät olivat pelättäviä.
Tämän ensimäisen ja pitkän tutkimuksen jälkeen, jonka kestäessä uteliaisuus melkein aina lopulta vei kauhistaviin tuloksiin, kävi hän väliä pitämättä tuttujen, häkin pohjalla olevien siemenien sekä toisten, outojen tavaroiden, sulotuoksuisten ja houkuttelevien herkkujen kimppuun yhtä luontevasti kuin olisi ollut metsässään, miettimättä mistä hänelle mahtoi tulla tämä odottamaton ravinto. Siinä oli piirakkaa, leivosta, sokuria, jota kaikkea joku kaitseva käsi oli ristikkojen läpi vankilaan pistänyt.
Pieni kulpponen oli täynnä haalistettua vettä, jonka pinnalla pölyhiukkasia ryhmittäin uiskenteli. Hän ojensi kaulansa melkein vaakasuoraksi, aukaisi nokan vedenpinnan tasalla, pisti sen upoksiin raottaen sen hyvin teräväksi kulmaksi, kohotti sitten jälleen päänsä nopeasti nielaistakseen näin ammennetun veden, kaula ja nokka oikoisenaan, kuin olisi katsellut kattoa tai ollut salaperäisessä haltioitumistilassa. Ja näin hän teki useampia kertoja. Näin joi hän ennen vapaana ollessaan näreikköjen savipohjaisissa notkelmissa lymyilevistä raikkaista lätäköistä.
Silloin syntyi hänen mielessään, joka kipeimpäin tarpeiden saatua osittaisen tyydytyksen oli melkein rauhottunut, ensi kerta ajatus, että nuo rähisevät ja kauheat olennot hänen ympärillään eivät ehkä tahtoneetkaan saattaa häntä hengiltä: olivathan he murtaneet auki turvapaikan hänelle pahaa tekemättä ja antaneet hänelle tarpeellista ravintoa. Mutta kuullessaan läheisestä navetasta kukon kiekunaa ja koiran haukuntaa, kiirehti hän ahmimaan kitaansa kaikki ruuan tähteet peljäten uudelleen joutuvansa satimeen ja vangittavaksi, ehkäpä myöskin varoen tämän rautaristikkojen sisälle joutuneen ravinnon hukkumista.