Koirat olivat hänelle tuttuja. Ne saattoivat hänet vain vähäisen levottomaksi, sillä hänen ei ollut tarvinnut kärsiä mitään niiden tähden eikä vähintäkään varoa noita nelijalkaisia rähisijöitä, joiden nokka, niiden hurjimmassakin laukassa ja rajuimmassakin innostuksessa, ei koskaan jättänyt maata ja halveksi avaraa ilmaa, jossa hän elämänsä vietti. Mutta hän pelkäsi aikalailla peuhaavia kanoja, joista hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia. Ja kun kohta huoneen seinien takaa alkoi kuulua sysäyksien ja kumean kolinan säestämiä ihmisääniä, valtasi hänen mielensä taas outouden ankeus.
Pian näyttäytyi mies astuen kiireesti kömpelöillä puukengillään. Hölppä piti sitä vielä vihollisenaan, ja se hänestä muistutti hänen vangitsijaansa. Sillä myöhemminkin, kun hän jo tunsi erikseen talon joka asukkaan, ei hän pystynyt heistä milloinkaan erottamaan sitä, joka oli hänet siirtänyt härmäiseltä kedolta korisemasta toverinsa kynsissä, tähän kolkkoon ja savuiseen taloon.
Hän katseli syrjäsilmällä miestä uteliaana ja epäluuloisena, nokka ojennettuna, puolustukseen valmiina, ja tuo toinen, nähdessään että harakka oli ahminut ruokansa, puhkesi ilonpurkaukseen, jonka sisällöstä vanki erehtyi, sillä hänen kaulahöyhenensä pörristyivät ja hänen musta silmänsä välkkyi suurenneena ja entistä tuimempana.
Silloin tuo vihollinen heitti taas siemeniä häkin pohjalle ja laski ristikkojen välistä uusia makeita herkkuja, Hölpän siivet levällään peloissaan peräytyessä vastakkaiselle puolelle, nokka miestä kohti tähdättynä.
Sitten mies ryhtyi työhönsä ja siistiessään keittiötä luuta kädessä piti syrjästä harakkaa silmällä nähdäkseen, koskisiko se herkkuihin, joita hän taas oli sille antanut. Hölppä ei sitä ensinkään ajatellut; hän näki pölypilvien kohoovan ja pakenevan vaaniskelevan miehen luutaa; hän tunsi mieltään painavan kysymyksen, mitä miehen syrjäkatseet mahtoivat merkitä; hän luuli olevansa miehen ponnistuksien ja työn päämääränä ja koetti tarkasti tutkia miehen tekoja ja eleitä, saadakseen niiden nojalla käsityksen miehen aikeista hänen suhteensa.
Kaksi pääajatusta taisteli keskenään hänen aivoissaan: olivatko miehen liikkeet ja äänet hänelle suosiollisia vai olivatko ne vihamielisiä? Tai tarkemmin sanoen — sillä nuo kaksi alituista ajatusta olivat tarkoin määrätyt ja selvät — tahtoiko mies laskea hänet vapaaksi vai tappaa? Sillä Hölppä ei arvannut, että näiden kahden mahdollisuuden välillä saattoi olla kolmas, koskei milloinkaan ollut nähnyt vankia eikä itse ollut vankina.
Hänen olonsa häkissä näytti hänestä siis ohimenevältä välitilalta, jonkinlaiselta pysähdykseltä vapautumisen tai kuoleman tiellä.
Ja heti syntyi hänen mielessään toivo, että mies laskee hänet vapaaksi, koskapa hän jo kauan oli antanut hänen olla rauhassa ja tarjonnut hänelle ruokaa, jonka puutetta vapaat, laihat toverit nyt saivat paljaassa metsässä kärsiä.
Tällä hetkellä liikahti kamarin ovi uudelleen ja emäntä astui sisään. Kysymys kävi monimutkaisemmaksi, Hölpän katseet siirtyivät vuorotellen toisesta toiseen, hän koetti huomata eroavaisuuksia näiden kahden samanlaisen olennon välillä ja tutkia, oliko hänen syytä epäillä toista enemmän kuin toista.
Hajuaistinsa ja kuulonsa, etupäässä hajuaistinsa nojalla aavisti hän vaimon olevan hyväntahtoisemman, sillä tämä ei hajahtanut tupakalle, ja vaikka hänen äänensä olikin epämiellyttävä ja kirkuva, muistutti se soinnullaan jonkun verran Hölpän heimoon kuuluvien olentojen ääntä, sillä se ei ollut niin karhea ja käheä kuin miehen ääni. Mutta kun lapset näyttäytyivät, arvosteli hän ne edellisistä eroaviksi, koska ne ylettyivät vain pöydän tasalle. Hänen ei tarvinnut nostaa nokkaansa tarkatakseen niiden silmiä eikä peljätä että ne kaatuvat hänen päälleen ja musertavat hänet.