Kohta avasi häkin oven käsi, jota Hölppä luuli odotetuksi vapauttajaksi. Ja hän jo syöksyi oviaukkoa kohti, kun tuo käsi avasi hänen yllään, kuten ennenmuinoin salametsästäjän käsi, uhkaavat, lihaksiset, kavalat viisihaaraiset pihtinsä.
Hölppä peräytyi häkin perälle, mutta käsi seurasi häntä itsepäisenä ja hirveän näköisenä, ja kohta se taas leijaili hänen yllään kuin petolintu, joka on saaliiseensa iskemäisillään. Tuskin Hölppä ehti nostaa nokkaansa ja katsahtaa siihen, kun se todellakin laskeutui ilkeänä ja paksuna, ympäröi hänet leveänä vyönä, puristi hänen rintaansa ja selkäänsä ja veti hänet ulos häkistä vastustuksesta huolimatta, veden vuotaessa kumoon kaatuneesta kulpposesta ja häkin vieriessä lattialle.
Mutta silloinpas Hölppä irtautui miehen käsistä räpyttäen rajusti ja hätäisesti siivillään, puolustautui hurjasti nokallaan ja kynsillään ja pyrähti äkkiä lentoon valoa ja vapautta kohti.
Hurja isku, kivuntunne nokassa, haava rinnassa — ja hän putosi keittiön kosteaan huuhdelaitteeseen kumoon kaatuvien ja särkyvien pöytäastioiden sekaan. Sillävälin laskeutui käsi äskeistä kovemmin ja töykeämmin hänen ylitsensä ja puristi häntä vimmatusti.
Hölppä ei tiennyt mitään ikkunasta ja sen läpikuultavista lasiruuduista, jotka läpäisemättömänä ja kavalana välimuurina erottivat vapaan ulkoilman vankilasta. Hän oli hyökännyt lasia vastaan, joka oli iskun kestänyt, ja ällistyneenä sellaisesta tuloksesta laskenut siipensä kokoon töksähtäen raskaasti alas.
Nyt piteli mies Hölppää vihaisena käsissään puristaen häntä hurjasti kuin aikoisi vankinsa tukahuttaa, ja Hölppä, joka nyt ymmärsi että häntä ei lasketa vapauteen, luuli viimeisen hetkensä lyöneen.
Hän pyristeli kaikin voimin vastaan, koettaen tarrautua kynsillään noihin koviin käsiin jotka pitelivät häntä vankinaan, mutta pääsi pian selville siitä, että hänen ponnistuksensa olivat turhat kuten ennen onnettomalla kentällä. Hän vavahti joka sulassaan nähdessään vaimon käsissä kiiltävät sakset, jotka avautuivat kuin suuri, petollinen nokka ja sulkeutuivat kaameasti viuhahtaen.
Tuo nokka se hänet tuhoaa.
Oudot kädet kääntelivät, likistelivät häntä ja jäykistivät hänet liikkumattomaksi. Kohta tunsi hän pyrstössään julmaa tuskaa, ikäänkuin suuret pyrstösulat, joilla hän ohjasi lentoansa, olisivat joutuneet hammasrattaiden väliin ja käännähtäneet kiinnekohdassaan ennen irtaantumistaan.
Sitten tuli siipisulkien vuoro. Hän tunsi vuorottain oikean ja vasemman siipensä kauheassa nipistyksessä turtuvan, sitten kuuli hän kuivaa narskahdusta, jota seurasi pienten, kepeäin esineiden putoamisesta syntynyt heikko kahina.