Samassa alkoi hän miehen kouran puoleksi tukahuttamana korista kaameasti kuin teurastettava kana henkihieverissään. Hän odotti loppuiskua eikä epäillytkään — vaikkei hänellä siitä ollut vähintäkään kokemusta — että se olisi juuri kokemaansa sanomatonta tuskaa vieläkin vihlovampi.
Äkkiä lakkasi puristus, hänen ymmärtämättään minkätähden, ja ainoastaan pahoinpidellyissä sulissa tuntui yhä vielä kovaa kipua. Ällistyneenä huomasi hän olevansa pöydän kulmalla, ja ympäriltä kuului talonväen ja kapakassa-kävijäin ivallinen pilanauru, jota hän kerta kaikkiaan ei ymmärtänyt.
Tapahtunutta selvittämättä hän hypähti koholle, levitti siipensä aikoen uudelleen kaikesta huolimatta täyttä vauhtia lentää ikkunaa kohden. Mutta hänen voimattomat siipensä — päinvastoin kuin lammella sattuneen onnettomuuden tapahtuessa — eivät häntä kohottaneetkaan lentoon. Hän putosi jälleen raskaasti pöydälle ympärillä-olijain purskahtaessa entistä rämisevämpään nauruun.
Kauan räpytteli hän katkottuja siipiänsä, mutta turhaan: hän ei päässyt kohoomaan. Jalat, jotka edelleen olivat käyttökelpoiset, suorittivat kyllä tuon alkuhypyn, joka tavallisesti oli niin siro, mutta nyt naurettavan kömpelö. Ja tuo silvottu lintuparka ravisti turhaan päätänsä, jalkojansa, vartaloansa, ikäänkuin esittäisi surullisen naurettavaa tanssia, mutta ainoana tuloksena oli ärsyttävät, rähisevät naurunhohotukset.
Silloin selvisi hänelle, että jotakin oli muuttunut, että juuri äskettäin avattiin kuilu hänen ja vapauden välille, että hän ei enää voinut lentää eikä paeta, että oli auttamattomasti vankina. Ja hän pakeni kuin hurjan epätoivon puuskassa suljettua häkkiänsä kohti, ja kun ei päässyt sisälle, kiersi sen ylt'ympäri, kyyristyi sen taa ristikkoja vasten, painoi päänsä katkottujen siipien suojaan ja kieltäytyi itsepäisesti iltapäivän pitkään syömästä, juomasta ja liikkumasta.
Ihmiset hänen ympärillään käyttäytyivät kuin olisivat sairasta oppimassa, tuumaillen ja puhellen keskenään vakavina. Hän antoi heidän puhella ja kulkea ohitseen vähääkään heistä piittaamatta, ilmaisten pohjattomia kärsimyksiään ainoastaan pörristämällä höyheniänsä värisevänä ja ikäänkuin viluissaan, merkiksi, että sanomaton epätoivo vapisutti turvatonta, silvottua lintuparkaa.
* * * * *
Mutta Hölppä oli vielä nuori ja hetkellisiä olivat hänen vaikutelmansa, tunteet aivojen tasalla. Yöunesta herättyään — hän oli näet kaikesta huolimatta nukkunut — ei hän ollut täydelleen unohtanut kohtaloansa ja vankeuttansa, mutta tyydyttämätön ruokahalu ja huoli turvallisuudesta olivat epätoivon vaimentaneet. Hän söi siis kakkuja ja muita herkkuja, joita hänelle tarjottiin; hän joi kulpposesta raikasta vettä, jota hänelle siihen kaadettiin, ja hänen sopimattoman uteliaana hypellessään pöydältä pöydälle, huoneesta toiseen haihtui tuska vähitellen.
Hän tutki kaikkea aivan turhantarkan huolellisesti. Mutta kukapa voisi varmaan sanoa, minkä tarpeiden kannalta hän esineitä arvosteli? Oli varmaan sellaisia, joita saattoi syödä; sitten vetivät kiiltävät esineet puoleensa hänen huomionsa, vedoten hänen vaistomaiseen, vaaralliseen ja vastustamattomaan uteliaisuuteensa. Enimmät esineet huvittivat häntä vain uutuudellaan, toisinaan niiden paikka kiinnitti epämääräisesti hänen huomiotansa, toisinaan taas se aivan erikoinen hyöty, joka hänellä niistä saattoi tilapäisesti olla.
Hän rupesi pian erityisesti suosimaan pöytää, jolta hänelle makeat suupalat putoilivat. Siellä kiiltelivät metalliset pöytäkalut, teräsrautaveitset, viinin ja marjamehujen lämpimät värit loistivat kirkkaina ja valo heijastui säteilevänä maljojen pinnasta.