Ruuan aikana kierteli hän aterioitsevien ympärillä pää kallellaan ja sivulleen kääntyneenä. Hän seurasi aterioitsevien liikkeitä, kuunteli ja odotti, että joku heistä kutsuisi häntä rääpiäisille. Hänen tajunnassaan oli syönnin hekuman mielikuvaan pian alkanut liittyä hänen kaksitavuinen Hölppä-nimensä yhdeksi käsitteeksi. Kun hän kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi hän tähystelypaikassaan päätään tarkan täsmällisesti suoraan sitä kohti, joka hänen nimensä lausui, hyppi ja juoksi sen luo siiventyngät levällään juoksua helpottaakseen ja kulkua jouduttaakseen.
Hän hääräili pöydän ympärillä seuranaan Pyry-koira, jota hän ei juuri pelännyt, sekä Mirri-kissa, jonka käynti oli pehmeätä, korvat erittäin herkät, sieraimet värähtelevät ja häntä alituisessa liikkeessä. Mirrin terävää kynttä hän pelkäsi vielä nytkin, vaikka kumpikin heistä oli salaa suostunut toista suvaitsemaan. Tämä suostumus oli syntynyt erään hurjan ottelun jälkeen, jossa he olivat oppineet kunnioittamaan toisiaan, harakka kissan kynsiä, tämä taas edellisen vahvaa nokkaa.
Sitten alkoivat päivät vieriä yksitoikkoisina ja harmaina keskellä yltäkylläistä, hyvänmakuista ja vaihtelevaa ravintoa, ja vankeuden ensi päivien syvä, epätoivoinen tuska vaimeni vähitellen sekä tupakansavun täyttämän huoneen raskaan, raukaisevan lämmön että alituisen, uutteran herkuttelun vaikutuksesta.
Ulkomaailma, katu, aurinko olivat häneltä vielä kielletyt, mutta hän oli ne melkein unohtanut, ja ainoastaan uinuva vaisto sai hänen vielä aina herätessään räpäyttämään siipitynkiänsä kuin yrittääkseen luvatta lähteä lentoon ja ilmaistakseen kadotetun vapauden ikävää.
Hän tunsi keittiön rauhaisat sopukat, tunsi turvapaikan uunin takana kivisen tuhkapesän lähettyvillä alempana leivinuunin suuta; hän tunsi ne paikat, mistä saattoi tehdä pilaa Mirristä ja nipistellä Pyryä tarvitsematta peljätä edellisen kynsiä ja jälkimäisen hampaita.
Muuten hänen pilailunsa Pyryn kanssa ei koskaan mennyt yli sen leikillisyyden, mikä on suvaittua hyvien tovereiden kesken. Pyry oli heti heidän ensi kertaa kohdatessaan haistellut häntä kauan, sieraimet värähtelevinä, tuuppaillutkin hiukan kuonollaan, mikä kaikki ilmaisi sangen hienoja tunnevivahduksia ja samalla oli jonkunlaisena varotuksena. Tämän pohjalla oli hän harakasta muodostanut käsityksensä ja tunsi melkein välinpitämätöntä tai pikemmin passiivista sääliä tuota vangittua, surkastunutta villiolentoa kohtaan, joka ei edes kelvannut syötäväksi ja oli kykenemätön häntä vahingoittamaan.
Pyry, ajokoira, harrasti vain karvaisen otuksen metsästämistä; ainoastaan paremman puutteessa, poikkeustapauksissa, hätätilassa, ahdisti hän peltopyitä ja viiriäisiä. Mitä laulu- ja mustarastaisiin, harakoihin ja muihin metsälintuihin tulee, hyi! ne eivät hänelle kelvanneet.
Kun Hölppää nykyään vaivasi ylenpalttinen ikävä tai kun hänen hyvä tuulensa paisui yli äyräittensä, tarttui hän salavihkaa takaapäin nokallaan koiran hännänpäähän, nipisti sitä hiukan, pujahti piiloon ja tuli hetken kuluttua uudelleen näkyviin. Pyry taas, joka oikeastaan ei ollut kovinkaan kyllästyksissään eikä suutuksissaan, vilkaisi häneen syrjästä suurella, pyöreällä silmällä, ärähti tai uhkaili äkkiä hampaillaan hälväisten, tekemättä hänelle milloinkaan vähintäkään pahaa. Näin käyttäytyi hän muutoin lapsiakin kohtaan, joihin oli tottunut.
Hölppä ei näin uskaltanut vehkeillä Mirrin kanssa, ja jos sattumalta syntyi riitaa herkkupalasta, peräytyi hän viisaasti annettuaan viholliselleen itserakkautensa tyydykkeeksi muutaman aimo näpsäyksen, kuten kohtuullista olikin.
Hän pelkäsi suuresti juomareita, joiden isot kädet häntä kauhistuttivat, ja ylipäätään hän ei pitänyt siitä, että hänet otettiin kädelle, sillä isäntä uudisti saksineen ensimäisen leikkauksen, joka Hölpältä lopullisesti oli sulkenut ilmojen tien, alussa joka viikko, myöhemmin joka toinen, peläten harakan salaa pääsevän karkuun.