Kun Hölppä näki miehen tarttuvan tuohon viuhahtavaan, kiiltävään metallinokkaan, alkoikin hän lymyillä missä vain luuli olevansa muilta salassa tai saavuttamattomissa: huonekalujen alla, pimeissä ja ahtaissa loukoissa, ainapa jousipatjain vieterein lomissa, jolloin oli pakko mullistaa kaikki sänkyvaatteet häntä pyydystettäessä. Silloin syntyi huoneessa sanomaton sekasorto, mahdoton mylläkkä. Lopulta oli talossa syntynyt päätön takaa-ajo, sillä kun Hölppä huomasi, että hänet oli löydetty ja että hän oli kiinni joutumaisillaan, etsi hän paossa pelastustaan. Vasta neljännestunnin kuluttua, juostuaan ristiinrastiin, kun jo voimat olivat lopussa ja sydän löi rajusti, antautui hän kiinni pikku tytölle, jonka tiesi vähemmän raa'aksi ja sääliväisemmäksi kuin muut. Mutta pienokaisen täytyi jättää hänet miehelle, ja Hölpän oli pakko alistua kohtaloonsa nyt niinkuin ennenkin, tuohon siipien tuskalliseen ja häpäisevään leikkaukseen.
* * * * *
Sillävälin saapui kevät. Aurinko tunkeutui talon huoneisiin murtautuen läpi höyryharsojen, tanssittaen säteittensä ympärillä pölyhiukkasia, valaisten koreaväristen seinäalmanakkojen vanhoja kehyksiä, leikitellen kiillotetuilla pinnoilla, laskeutuen mielihyvin pullojen kyljille ja liemimaljojen pinnoille, jotka loistivat kuin juopuneen viinistä hehkuvat pöhöttyneet posket.
Tänään oli Hölppä tavallistaan vilkkaampi, kuumeisempi, ja hyppi entistä enemmän. Usein hypähti hän ikkunalle asti, näppäillen nokallaan kovia lasiruutuja mitään ymmärtämättä ja hengitti joka huokosellaan tätä luonnollista lämpöä, josta hän niin pitkän ajan kuluessa oli vieraantunut.
Hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä ulos ovesta, sillä joka kerta, kun se äkkiä naristen, humahtaen työntyi auki, pilkisti oviaukosta ovipielien kehyksien välitse erään kotiolion juron näköinen naama. Tätä oliota hän aina epäili ja pelkäsi sen painavaa ja huojuvaa massaa. Sen hyllyillä tärisivät vadit, lasit ja pullot arasti ja pelokkaasti kalisten.
Ehkäpä esineetkin tunsivat pelkoa, koskapa ne natisivat ja vapisivat, kun ihminen niitä lähestyi polkien lattiaa suurilla naulapohjaisilla kengillään.
Hän tahtoi päästä ulos ikkunasta. Se avattiinkin hänelle eräänä kirkkaana toukokuun päivänä puolenpäivän aikaan..
Kun hän ikkunan ulkoreunalla muutti äkkiä toiseen ilmapiiriin, siirtyi keittiön epäterveellisestä ja löyhkäävän raskaasta ilmasta puhtaaseen, raikkaaseen kevätilmaan, tunsi hän melkein samaa kuin ennen huoneeseen hautautuessaan.
Kun hän nyt oli tottumaton valoon, puhtaaseen ilmaan, äärettömään avaruuteen, jossa hän ennen liikuskeli, häikäisi se hänen silmiänsä, ja hän vaistomaisesti pelkäsi unohdetun, etäisen, melkein vieraan maailman jälleennäkemistä.
Mutta tätä tunnelmaa ei kestänyt. Sydämensä syvimmässä oli hänellä elävänä säilynyt rakkaus avaruuksiin ja villieläimen vaisto, nimittäin tarve elää elämänsä vertaistensa parissa eikä muukalaisten keskellä.