Olemuksen syvyyksistä kohoava hämärä muisto pyyhkäisi hyökyaallon tavoin hänen mielestään kaiken tapahtuneen ja hänen vapisevat siipensä avautuivat levälleen kohottautuakseen lentoon metsää kohti.
Raskaasti putosi hän maahan ällistyen putoamistaan, jota ei ollut osannut aavistaa. Nyt muisti hän asemansa, jonka hän innostuksen huumeessa oli unohtanut, ja tunsi pohjatonta epätoivoa, jota vastaan tahtoi taistella. Metsä oli etäällä auringon puolella; varmasti hän sinne kumminkin menee, juoksee jaloillaan, räpyttää siiventyngillään ja on vapaa! Ja hän läksi.
Mutta tuskin oli hän ottanut kymmentä hyppäystä, kun kadun rähinä ja liike häntä alkoi kauhistuttaa. Eläimiä, joita hän ei milloinkaan ollut nähnyt läheltä eikä alhaalta päin: hevosia ja härkiä, jotka laahasivat perässään vihlovan rämiseviä rautaesineitä, kulki uhkaavan näköisinä lähettyvillä, hirnuen ja mölisten; miehiä, heiluva ruoska kädessä tuli näiden jälessä kimeästi huutaen; poikasia, jotka viskelivät kiviä, kulki kirkuen häntä kohti: kaikkialla oli vaaraa, ruhjoutumisen ja kuoleman uhkaa. Lakkaamatta vaihtuva läpäisemätön joukko sulki häneltä tien, kuolema vaani häntä täällä, pojat viskelivät häntä kohden kiviä tullen yhä lähemmäs; täytyi mitä kiireimmiten paeta turvaan. Tämä oli hänelle tuskallista; hän tuli takaisin sisälle ja riensi synkkänä ja epätoivoisena piiloutumaan uuninsuun alle lähelle kivistä tuhkasäiliötä, jossa pysyi koko päivän liikkumatonna ja yhtä lohduttomana kuin sinä iltapäivänä, jolloin isäntä oli häneltä siivet katkonut.
Unen mukana vaimeni kumminkin tuska, ja seuraavana päivänä ilmestyi hän näkymättömän voiman vetämänä ikkunalaudalle, epäilevänä ja alistuneena tarkaten huolellisesti tuota rajotettua alaa, jossa hän vasta voisi vaaratta vapaana liikuskella.
Taloon ei päässyt suoraan kadulta. Sinne vei kahden rakennuksen välinen pieni kuja, leveän polun tapainen, kivien reunustama, joiden välitse pisti esiin hyvätuoksuista ja voimakasta tuuheaa ruohoa. Mutta oven edessä, asuinrakennuksen ja vaunuvajan välissä, joka oli avoin muilta sivuilta paitsi kujanpuoleiselta, levisi koko laaja, melkein hiekaton piha, jonka lyhyt nurmi paikotellen kiilteli kuuraisena. Pihaa rajotti pohjoispuolella jättiläismäinen lantatunkio, josta ruskahtavaa nestettä tihkuili mustiin ojiin, jotka ympäröivät sitä kuin vallihaudat entisaikojen läänityslinnaa.
Sen ikkunan alla, minkä laudalla Hölppä oleksi, oli suuri, nelikulmainen, kolmen kömpelön jalan tukema penkki, josta kohosi pyörätahko viikatteitten hiomista varten; hän hyppäsi sinne päästäkseen loukkaantumatta maahan eikä huomannut tässä ensimäisessä seikkailussa suoranaista vaaraa.
Hän liikuskeli silloin varovasti koko pihalla ja vaunuvajassa, tutki kotopaikkoja, käänteli laudanpalasia, pyöritteli kiviä ja kulki yhtäpäätä lyhyin hypyin ajopelien aisalle, voidakseen tarpeeksi korkealta ja eri paikoilta katsella sitä seutua, jossa hän tuli päivänsä viettämään, ja tutustuakseen mahdollisimman nopeaan niihin esineisiin, joiden kanssa joutui tekemisiin.
Mirri istui korvat vaakasuorana kynnyksellä, joka keskeltä oli puukenkien ja nahkasaappaitten suurten pohjanaulojen kuluttama, vaanimassa — vaikkei siltä näyttänyt — sisältä kuuluvaa melua ja katseli välinpitämätönnä Hölppää.
Kukon kiekuna säikäytti Hölppää aluksi siihen määrin, että hän piiloutui liiterin puupinojen taakse; mutta hetken kuluttua tuli hän sieltä esille nähdessään, ettei kukko ollut lähtenyt häntä ajamaan. Ja huomattuaan, mistä tämä tyhjänpäiväinen rähinä lähti, pysyi hän muutaman hetken paikoillaan ihmetellen, kuinka niin pieni lintu saattoi kurkustaan päästää niin monenlaisia ja kauas kantavia ääniä.
Hän tutki kukkoa kauan, luullen tässä olevan huiputusta tai metsästäjän houkutuspilliä tai selvä-äänistä hyypiää muistuttavaa petosta. Hän kierteli Kukkelikuuta, joka harjakoristeen ja helakanpunaisten helttain heiluessa katseli häntä välinpitämätönnä kuten ainakin sellaista, joka ei ensinkään kuulunut hänen haaremiinsa.