Kun Hölppä oli tullut selville siitä, että kukko oli oikea ja elävä, jäi hän hiukan ällistyneenä paikalleen seisomaan, ja vähitellen läheni hän kukkoa arkaillen sitä kuin eriskummallista ja ongelmaista olentoa.
Vasta myöhemmin, kun hän oli tarkoin tutkinut sen liikkeitä ja päässyt ymmärtämään sen elämää, alkoi hän sitäkin kohtaan tuntea samaa halveksivaa vihaa, jota hän tunsi sensukuisia lintuja kohtaan.
Tästä lähtien eli hän puolittain pihalla puolittain sisällä, kävellen, nuuskien joka sopen, tarkaten kaikkea mitä tapahtui ulkona, vilkaisten kadulle, tutkien hartaasti mitä löytyisi pienten puunkappaleiden alta, kiiveten mahdollisimman korkealle ja väijyskelevän varpusia, jotka herättivät hänessä sekavia ja epämääräisiä tunteita: epämääräistä kateutta, milloin hän näki niiden vapaina lentelevän, ja halveksumista, milloin näki niiden tahallaan ihmistä lähentelevän. Hän yritti tappaa niitä näppäillen niitä rivakasti nokallaan, mutta nämäpä eivät ensinkään antautuneet tähän leikkiin, ja vaikk'eivät vähintäkään pelänneet kanoja, välttelivät ne häntä huolellisesti.
Hän ei uskaltanut liian paljoa antautua tekemisiin Kukkelikuun eikä tämän kanojen kanssa, jotka koosta päättäen saattoivat tappelussa vetää hänelle vertoja; sitäpaitsi näki hän niiden olevan ihmisen vankeja, eikä hänellä vielä tähän aikaan ollut tuota rotua, kuten varpusia kohtaan, selviä vihan aiheita.
Mutta mikäli auringonvalo kävi lämpimämmäksi, mikäli ilma täyttyi tuoksuilla ja puut rupesivat viheriöimään, syntyi hänessä epäselvä juopumustila, joka hämmensi häntä ja ilmeni pian käsittämättömänä suuttumuksena kanoihin, joiden hän näki kieppuroivan pölyssä, tonkivan tunkiolla ja pakoilevan kukkoa. Mikähän hänessä saattoi synnyttää tämän kylmän ja kiihtyvän vihan? Kanat eivät olleet vapaita eivätkä Mirrin tavalla riidelleet häneltä isäntäväen pöydältä pudonneita herkkujen jätteitä. Ei!… Hän jätti ne kumminkin rauhaan katsellen niitä vain karsaasti. Mutta eräänä aamuna purkautui tämä viha tuoden selvästi ilmi hänen salaiset ja tiedottomat vaikuttimensa.
Niinkuin kaikilla metsän linnuilla, niinkuin melkein kaikilla eläimillä, sai kevät Hölpänkin suonissa veren kiihkeämmin virtaamaan. Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän harakkasiskojensa tapaan nauttinut korkeissa puiden latvoissa tai lehtiholveissa lemmensyleilyyn alistumisen täyttä iloa; hän olisi kiihottanut koirasten halua, olisi yllyttänyt niitä toisiansa nokkimaan ja onnellisena vaappuvassa asennossa antautunut kukkaisella oksalla voittajan syleilyyn. Hän ei ollut milloinkaan ruumiissaan tuntenut tuota hekuman tunnetta, jonka vallassa etsitään koiraan seuraa ja lemmentäyteisinä piipitetään häntä luokseen. Ja koska hänellä ei ollut tarkkoja muistoja eikä silmäin edessä esimerkkejä ja oli kaukana syntymäpaikoiltaan, tunsi hän ainoastaan hämärästi hääsyleilyn tarvetta, joka olisi ilmieläväksi vironnut, jos hänellä olisi ollut edessään toverien esimerkki tai ympärillään liehakoivia kilpakosijoita.
Senpätähden hän, huomatessaan Kukkelikuun häärivän Tupun ympärillä ja aavistaen outoa iloa, josta hän väärin oli vierotettu, tunsi katkeraa, tiedotonta kateutta, joka vain odotti tilaisuutta puhjetakseen.
Astuen alas lantatunkiota höyhenet pörröllään syöksyi Kukkelikuu pää vaakasuorana, kaula ojona, siivet levällään kulkua jouduttaakseen, kaikin voimin pakenevaa Tupua kohden, ikäänkuin tämä olisi aikonut olla osottamatta alamaisuuttaan, johon kukko tahtoi hänet väkivallalla pakottaa. Juoksu loppui lyhyeen. Kun kana tunsi olevansa kiinni ja kun ei enää ollut epäilemistäkään mikä kohtalo häntä odotti, painui hän maahan jaloilleen, hajottaen keskimäiset pyrstösulkansa pyrstön levittäytyessä vaakasuoraksi viuhkaksi.
Kukkelikuu hyppäsi raskaasti hänen selkäänsä vetäen kokoon jalkojaan, pörristäen kaulaa, nipisti nokallaan kanan kaulahöyheniä kuin olisi niitä purren suudellut ja laski pyrstöpuolen alas. Hetken kuluttua nousi hän pystyyn keikailevana, räpyttäen silmiään, harja pystyssä, taivutti kaulan kaarevaksi ja lähti korskeana tiehensä. Tupu, vieläkin hämmennyksissään seikkailusta, ravistelihe kuin nainen, joka juur'ikään on tyhmästi liannut hameensa teolla, jota on paras pitää salassa, ja kiillotti nokallaan hankaantuneita höyheniään, mikä hänen mielestään oli välttämätön toimenpide.
Hän oli näin pukuaan korjaamassa kun Hölppä, joka uteliaana oli tarkannut kaikkea tätä menoa, syöksyi minkä jaloista läksi hänen kimppuunsa, täynnä vaistomaista suuttumusta ja mustasukkaisuutta. Ankarasti alkoi hän nokallaan löylyttää Tupua, joka ei tästä mitään ymmärtänyt, vaan tyhmyyttään ja arkuuttaan läksi pakoilemaan vihollista. Tämä yltyi pakenevaa takaa-ajaessaan ja näykkiessään yhä kiihkeämmäksi eikä pysähtynyt, ennenkuin itse oli tästä tavattomasta hakkaamisesta lopen uupunut.