Jok'ikinen takapihan Tupu sai vajaan viikon kuluessa kokea Hölpän nokan lujuutta ja hänen kaulalihaksiensa kestävyyttä. Hän oli välinpitämättömän näköisenä kävelevinään tai leikkivinään, ja hetkellä, jolloin kanat vähimmin osasivat hyökkäystä odottaa, hyppäsi hän hurjana heidän kimppuunsa, ponnisti ylenpalttisesti voimiaan heitä takaa-ajaessaan ja löylyyttäessään ja iloitsi siitä, että edes näin sai pakottavan lemmentarpeensa tyydyttää.
Hän alkoi Tupuille antaa ylimääräisiäkin selkäsaunoja, koettaen saada ne ahdistetuksi johonkin nurkkaan, jossa ällistynyt pakolainen otti vastaan löylytyksen pörristäen höyheniänsä, varoen päätään ja heikosti, tukahtuneesti kaakattaen tuskissaan ja peloissaan. Eikä tuo pitkällisen kotiorjuuden lopen masentama eläin typeryydessään yrittänytkään vastustaa näin rohkean päättäväistä hyökkäystä.
Kaikki olisi käynyt hyvin ja Hölppä olisi kauan pysynyt Tupujen tunnustettuna voittajana, jollei hän eräänä päivänä puolenpäivän tienoossa, jolloin kanat olivat koolla nokkimassa emännän heille ripottelemia jyväsiä, olisi halunnut jatkaa urotöitään ja hyökännyt yhden kanan kimppuun. Siitä koitui hänelle pahaa. Koko kanalauma, tuntiessaan näin koolla ollessaan voimansa, hyökkäsi siskon puolesta kaulat lyhyinä Hölpän kimppuun ja rupesi joukolla ja anteliaasti suorittamaan velkaansa, maksaen takaisin ne nokaniskut, joita hän oli heille jakanut. Siinä syntyi mellakka: päät kohosivat, jyvät unohtuivat, höyhenet pörristyivät, siivet pullistuivat, ja hätäiset ja lyhyet vihanpurkaukset, jotka pääsivät ilmoille kaikista noista eteenpäin ojennetuista nokista, saivat aikaan sanoinselittämättömän kaakatuksen. Kun Tuput tiesivät lukumääränsä ja kiitetyn yhteistuntonsa antavan heille voimaa, hyökkäsivät he Hölpän kimppuun löylyttäen häntä kaikin voimin. Hölppä syöksyi tätä uhkaavaa laumaa pakoon. Mutta vihainen joukko riensi hänen kintereillään, toiset yrittivät tarttua Hölppään, toiset iskeä häntä nokallaan, kiskoen häneltä irti höyheniä ja lyöden reikiä hänen ihoonsa.
Talon ovi oli auki. Hölppä painui sisälle ja hänen perässään tulla töytäsi kiukun vimmassa koko vihainen, kostonjanoinen lauma, joka hänet auttamattomasti olisi repinyt kappaleiksi, jolleivät miehet olisi kavahtaneet pystyyn katsomaan tätä äkkiarvaamatonta hyökkäystä ja ajamaan kaakattavaa laumaa pakosalle.
Senjälkeen Hölppä ei enää löylytellyt Tupuja.
* * * * *
Sadepäivinä hän oli ravintolan isäntäväen sulona ilahduttaen heitä vikkelillä liikkeillään, huvittavalla uteliaisuudellaan ja naurunsäkätyksellään. Hän otti vastaan kaikki mitä hänelle heitettiin, olipa se syötäväksi kelpaavaa eli ei, ja, kuten kulloinkin päähän pisti, söi sen tai kätki johonkin nurkkaan lankun tai kevyen kiven alle. Pihalla ei enää ollut puunkappaletta, jonka suojasta ei löytynyt leivän-, sokurin- tai perunanpalaa, vieläpä kuparirahojakin, joiden löytö oli talon nulikoille sangen mieluinen yllätys. Ihmeteltiin, miten nämä kätköt, joita kanat käyttivät hyväkseen, olivat syntyneet, sillä harvoin kävi niitä Hölppä tarkastamassa, jolla ei milloinkaan ollut nälkä ja jota nuo pienet kiillottomat kuparirahat eivät erikoisesti hurmanneet.
Mutta hopeiset pöytäkalut, terässakset, miehen kello häntä viehättivät. Ihmeteltävästi arvasi hän, että isäntäväki olisi kurittanut häntä, jos hän niitä anasti heidän nähtensä. Kun hänelle sattui vastustamaton anastamispuuska ja oikein erikoinen itaruuden tuuli, odotteli hän hetkeä jolloin olisi yksin, varastaakseen ja kätkeäkseen haluamiansa kiiltäviä esineitä. Näin varasti hän useita hopeisia pöytäkaluja, kuljettaakseen ne puuvajan perälle suureen kuoppaan risuaidan suojaan, jonne hän tästä puoleen vei kaikki hiukankin kiiltävät esineet, joita sai siepatuksi. Näin hän tietämättään eräänä päivänä aiheutti tappelun, joka oli vähällä päättyä surullisesti.
Eräänä sumuisena iltapäivänä kuljeskeli hän joutilaana pöytien alla, etsien esineiden seasta jotakin, joka auttaisi häntä leikin tai vehkeilyn alkuun, kavahtaen joutumasta juopottelijain poljettavaksi, jotka siellä kuluttivat aikaansa kallistellen laseja ja juttuja kertoillen.
Siellä oli heitä neljä tai viisi pyöreän pöydän ympärillä, lynkäpäisillään pöydän vahaliinalla, jolle viiniä oli läikkynyt. He lörpöttelivät ja nauroivat, aikalailla liikutuksissaan, melkein päihtyneinä, kilistellen laseja ja pulloja. Jo parikymmentä kertaa olivat he vähällä tarttua toinen toisensa tukkaan jostakin muka loukkaavasta sanasta tai likaisesta jutusta, jossa — kiihtyneessä tilassaan kun olivat käyneet epäluuloisiksi — olivat huomaavinaan häpäiseviä salaviittauksia.